Kuukauden verran työn alla ollut ”100 Miles For Ty”-varainkeruuprojekti on edistynyt mallikkaasti ja tänä viikonloppuna oli loppuhuipennuksen aika. Arizonaan juoksemaan siis!
Antelope Canyon oli jo itsessään tuttu viime vuodelta, jolloin kävin samoissa maisemissa seikkailemassa samasta kisasta 50-mailisen version. Reitti ja kisaorganisaatio tekivät juoksijaan lähtemättömän vaikutuksen, joten ajatus uudesta visiitistä ”täysmatkan” merkeissä tuntui hyvin houkuttelevalta.
Lensin Bostonista Phoenixiin torstai-iltana. Perjantaiaamuna otin kulkineeksi vuokra-auton ja karautin 400 kilometriä pohjoiseen, kohti kanjonien ihmemaata. Phoenixista lähtiessä sää oli mukavan lämmin ja aurinkoinen, mutta puolimatkan tienoilla ajokelissä tapahtui yhtäkkinen käänne. Lämpötila putosi 15 astetta ja alkoi rakeina ja loskana vuorotteleva rankkasade, sekä yhdistelmään mielenkiintoisesti sopiva ukkonen. Paikalliset eivät ole tottuneet liikennöimään lumisissa olosuhteissa, mikä teki ympäristöstä aika raadollista katsottavaa. Reilun kymmenen kilometrin matkalla laskin yli kaksikymmentä tieltä rajusti ulos ajanutta autoa. Maltti oli valttia.
Myöhemmin päivällä rajuilma kuitenkin onneksi talttui. Pilvet väistyivät ja sääennuste itse kisapäivälle näytti onneksi kaikin puolin optimaaliselta. Kävin kisakeskuksella hakemassa numeroni ja jättämässä huoltopisteille toimitettavat drop bagini varavaatetuksineen, kakkoskenkineen ja kalori- / kofeiinitäydennyksineen. Sen jälkeen vetäydyin hotellille viimeistelemään sotavarustustani. Ty pääsisi olkapäälle matkantekoa seuraamaan:
Lauantaiaamu valkeni tähtikirkkaana. Sääennuste lupasi poutaista päivää, lämpötilojen luvattiin keikkuvan +3... +11 Celsiuksen välillä. (Ei, ei todellakaan tullut mieleeni, että tässä kohtaa olisi ollut viisasta asentaa aurinkorasvaa. Tämä osoittautui sittemmin isoksi virheeksi.) Kisapäivä käynnistyi 05:45 50-mailerien massalähdöllä (400 juoksijaa) ja sadan mailin matkaajat (vajaat 130 juoksijaa) starttasivat vartin myöhemmin.
Monet kanssajuoksijat sadattelivat polkujen koostumusta: pätkittäin teknisiä avokallioita, mutta enimmäkseen pehmeää hiekkaa, johon jalka upposi mukavasti joka askeleella. Itseäni ei jostakin syystä tuo häirinnyt ollenkaan, lumessa ja sohjossa viime kuukausina juostut harjoituslenkit olivat toimineet tähän tarkoitukseen ilmeisen hyvin.
Maisemat olivat juurikin niin huikeita kuin muistelinkin. Välillä piti pysähtyä miettimään sitä, miten etuoikeutettu olenkaan kahden terveen, toimivan jalkani kanssa. Kummallisten kalliomuodostelmien lomassa, kirkkaan sinisen taivaan alla juostessani oivalsin oman onnellisuuteni ja vapauteni niin täsmällisesti, että melkein itketti.
Kisaorganisaation ja huoltojoukkojen työn helpottamiseksi sadan mailin reitti on ensimmäisen 49 mailin osalta täsmälleen sama kuin 50 mailin kisassa. Tämän jälkeen sadan mailin kisa jatkuu kymmenen mailin lenkillä, joka kierretään viisi kertaa, vuoroin kumpaankin suuntaan. Vähän yksitoikkoista, mutta toisaalta logistisesti kätevää. Ja väsyneenä (varsinkin pimeässä) juostessa siinä mielessä helpompaa, että tietää etukäteen pahimmat kompastuskivet ja kallionjyrkänteet, joilta ei kannata lipsahtaa alas.
En ollut päivän mittaan kuullut minkäänlaisia statuspäivityksiä kisan edistymisestä, jos kohta en niistä olisi neuroottisen kiinnostunut ollut muutenkaan. Kisan jälkipuolikkaalla sai kuitenkin hetken aikaa tehtyä omaa tilastointia, kun ensimmäistä kierrosta juostessa alkoi vähitellen näkyä ensimmäisiä vastaantulijoita, siis sadan mailin juoksijoiden kärkikaartia, jotka olivat jo ehtineet toiselle kierrokselle. Miesten sarjan nopein oli tuossa kohtaa kisaa arviolta 8-9 kilometriä edelläni. Siihen mennessä, kun itse pääsin kääntöpaikkana toimivalle Page Rim-huoltopisteelle, olin laskenut edelläni olevan ehkä 10-15 juoksijaa. Oma tilastoni oli kuitenkin vain suuntaa antava, sillä kaikista vastaan tulleista en osannut varmuudella sanoa, kuka oli juoksija ja kuka mahdollisesti pacer.
Toisella kierroksella koitti hauska yllätys, kun vastaani juoksi joku ensimmäistä kierrostaan tahkoavista, ja hihkui innokkaasti ”Great job! You are the first 100-mile girl on the second loop!” En suorastaan edes uskonut väitettä todeksi, mutta olihan tuo ajatuksena ihan ilahduttava. Tiesin kuitenkin, että matkaa olisi edessä vielä pitkälti, ja tuleva yö saattoi tuoda tullessaan mitä tahansa yllätyksiä. Tietämättä mitään siitä, oliko seuraava ”100-mile girl” kenties 20 metriä vai 20 minuuttia minusta jäljessä, jätin asian tarkemman miettimisen sikseen ja keskityin jatkamaan matkaa.
Auringonlaskun jälkeen, vähän ennen iltaseitsemää, ilma jäähtyi nopeasti. Matkaa oli tässä kohtaa takana ehkä 65 mailia (105 km) ja jalat alkoivat vähitellen tuntua siltä, että jotakin on päivän mittaan tehty. Olin etukäteen vähän huolissani siitä, miten haastavaksi matkanteko käy pimeän tullen ilman paceria, mutta toistaiseksi kokonaisuus oli pysynyt ihan hyvin kasassa. Tälle illalle varta vasten kokoamani soittolista piti motivaatiota yllä kiitettävän hyvin. Erityismaininnan ansaitsee Varpun suosituksesta listalle päätynyt Star Sky (Two Steps From Hell), joka sopi erinomaisen hyvin yöjuoksuun tähtikirkkaan taivaan alla.
Matka jatkui. Jalkalihakset valittivat kankeuttaan, väsytti, ja vatsa oli sekaisin, mutta näitä kaikkia osasin toki odottaakin. Varsinaisilta ikäviltä yllätyksiltä oli onneksi toistaiseksi vältytty.
Huoltopisteiden vapaaehtoiset pitivät yllä iloista tunnelmaa ja tekivät kaikkensa pitääkseen juoksijat taistelukunnossa. 80 mailin kohdalla Page Rimin hilpeä päivystäjä tuli pitämään motivaatiopuhetta:
Volunteer: ”Hi again! You look great!”
J: ”Errrrrr... Not sure about great. Thank you, anyway!”
Volunteer: “But you are still moving! Not everyone else is.”
Tämä kurjuuden suhteellisuusteoria osui kieltämättä oikeaan. Vaikka oma askellus oli jo käynyt hitaaksi ja vaivalloiseksi, ymmärsin, että jäljellä olevat 20 mailia olisivat kuitenkin vielä ihan tehtävissä. Katsoin huoltopisteen nuotion ympärille laonneita juoksijoita ja oivalsin, että tästä sotatantereen näköisestä asetelmasta eivät kaikki enää lähde jatkamaan matkaa.
90 mailin kohdalla muistin repussani joutilaana matkustaneen varalampun. Otsalamppu toimitti virkaansa niin kuin pitikin, mutta päätin kokeilla, josko voisin huijata itseni vireämmäksi valovoimaisella taskulampulla. Useimmissa ultrakisoissa auringonnousu on tehnyt pieniä ihmeitä voipuneen juoksijan elvyttämiseksi, mutta tähän aikaan vuodesta yö on kuitenkin vielä pitkä ja auringonnousuun olisi aikaa pitkästi neljättä tuntia. Huijausyritykseni onnistui loistavasti: otsalampun ohelle 200 lisälumenia ja olin kuin uudestisyntynyt! Itsesääli vaihtui iloiseksi motivaatioksi ja juoksu alkoi taas kulkea – tai siltä se ainakin tuntui. Mailit vähenivät jokseenkin lupaavasti.
Kolmisen tuntia myöhemmin olin jälleen Page Rimin huoltopisteellä. Vapaaehtoiset tarkistivat kierroslaskentamerkintänsä kahteen kertaan ja iloisesti onnitellen ohjeistivat reilun mailin mittaiselle polkupätkälle, joka veisi lopulta maalialueelle. Olin epätodellisen onnellinen hölkötellessäni Page Rimin rinteitä alas. Upottava hiekka ei harmittanut yhtään.
Vähän ennen auringonnousua näkyviin ilmestynyt maalialue oli lähes aavemaisen hiljainen. Muutamia toimitsijoita ja jokunen huoltojoukkojen edustaja juoksijoitaan odottamassa, mutta selvästikään nyt ei ollut sesonkiaika...
Ylitin maaliviivan ajassa 24:10. Huhupuheet ”first 100-mile girl”-statuksesta saivat virallisen vahvistuksen ja kotiinviemisiksi siis naisten sarjan ykkössija. Kokonaissijoituksissa olin kuudes, mikä ei tuntunut hassummalta sekään. Myöhemmin päivällä tuloksia selaillessa kävi ilmi, että matkalle startanneista 120 juoksijasta 47 oli päässyt maaliin 30 tunnin määräajassa - keskeyttäneitä oli siis yli 60 %. Petollisen kauniit vuorimaisemat vaativat veronsa?
