Atlantassa

Sadan mailin juoksun jalkimainingessa ei kauaa ehditty vanheta, kun oli aika ottaa kurssi kauemmas - maanantaina lensin laseraskartelun merkeissa messureissulle Atlantaan. Juoksukaverit varoittelivat etukateen pitkan juoksun ja lentomatkailun soveltuvan siina mielessa huonosti yhteen, etta perakkain toteutettuna veritulppariski kasvaisi merkittavasti. Douppasin itseni siis kuuliaisesti aspiriinilla ja puristussukilla - ja selvisin ongelmitta.

Messut alkoivat tiistaiaamuna ja pitivat koneenkayttajan mukavan kiireisena torstai-iltapaivaan saakka. Matkaseurana ollut myyntimiehemme, joka useimmiten on rasittavan yltioseurallista sorttia, oli talla eraa kuulemma saanut tarpeekseen sosiaali-illallisista vietettyaan koko viime viikonkin tien paalla eika halunnut tyopaivien paatteeksi lahtea minnekaan vaan kuulemma lukittautua hotellihuoneeseensa television ja huonepalvelun hemmoteltavaksi. Olin tasta kummallisesta asiaintilasta tavallaan perin helpottunut, eipa tarvinnut lahtea teennaispositiivisesti istumaan iltaa kera henkilon, jonka kanssa minulla ei ole mitaan muuta yhteista kuin tyonantaja.

Tiistai-iltana vietin hiljaiseloa omalla tahollani, mutta hotellin ymparistossa pienta iltalenkkia kavellessani ihmettelin lahiympariston taivaita kohti kurkottavia rakennuksia ja keksin itselleni mission. En ole koskaan kaynyt varsinaisessa pilvenpiirtajassa, mutta taman tyoreissun aikana voisi taman puutteen ehka korjata?

Keskiviikkona selvittelin Googlen avulla Atlantan tarjontaa haulla "skyscraper restaurant". Illallispaikaksi valikoitui varsin helposti ydinkeskustan hotelli Westin, jonka huipulla (72:nnessa kerroksessa, noin 220 metrin korkeudessa) pitaa toimitilojaan Sun Dial Restaurant. Tein siis poytavarauksen (yhdelle, kaupparatsumme oli menossa illaksi konserttiin vanhan ystavansa kanssa, voivoi!) huristelin paikallisjunalla keskustaan ja ennen varsinaiseen osoitteeseen suuntimista ihmettelin Westinia hetken ulkoa pain. Kuvassa vasemmalla nakyvan hokkelin huipulle oli siis maara menna illastamaan:

Ravintolan internet-sivuilla oli kerrottu, etta asiakkaat voivat halutessaan kiiveta paikan paalle myos portaita. Heittaydyin tassa kohtaa kuitenkin laiskaksi... Hissin nappulavalikoima oli hauska:

 Ylhaalla lopultakin - ei huimannut! Maisemat olivat eittamatta mainiot. Hupaisaa oli huomata, etta korkeiden tornitalojen kansoittamasta ydinkeskustasta ei olisi tarvinnut menna kauaksikaan, kun jo olisi tullut metsa vastaan:

Katsoi horisonttiin sitten miten huolellisesti tahansa, en onnistunut lahitienoilla nakemaan kuin yhden ainoan maen ja pieni oli sekin. Aika Pohjanmaanlaakeaa seutua tama Georgia - tylsaa olisi taalla juoksua ainakaan harrastaa...

Sitten syomaan... Merenelavien ystavaa ilahdutti erityisesti lohesta ja madista rakennellut alkupalat. Olipa ihanaa istua kiireetta, katsoa maisemia, nauttia joka ikisesta suupalasta.

Maisemat vaihtuivat samaan malliin kuin Nasinneulan pyorivassa ravintolassa - 360 asteen kierrokseen kului tunnin verran. Auringon laskettua varimaailma oli toisenlainen ja nakymat taas ihan uusia:

Varsin oivallinen pilvenpiirtajakokemus tama! Lahtoa tehdessani Anita Hirvosen nakoinen tarjoilija toivotti lampimasti tervetulleeksi uudelleen, jos joskus viela satun Atlantassa pistaytymaan. Hyvin voisin mennakin - ja suosittelen vilpittomasti jos kuka sattuu noilla nurkilla syysta tai toisesta asioimaan =)

Mutta jottei ihana totuus paasisi unohtumaan - huomisaamuksi on lentolippu kotiin! Ja tuleva viikonloppu otetaan iiiiiihan rauhallisesti, ei juosta sataa mailia tai muuta vastaavaa...