Connecticut-reissuraportti

Työviikko Connecticutissa on takanapäin ja on vihdoin aikaa koota raportti matkan mutkista, nyt kun on vihdoin toipunut ja saanut levätä pois univelat. Kiitokset Johannalle ja lapsille, että sain jäädä kotiin loikoilemaan heidän lähtiessään ulkoilemaan.

Matka alkoi varhain sunnuntai-aamuna. Puoli kahdeksalta haki lentokenttäkuljetuksen pikkubussi meikäläisen kotiovelta ja vei San Franciscon lentokentälle. Siellä tapasin työkaverini Peterin ja hyppäsimme lentokoneeseen kohti Massachusettsia, tarkemmin sanottuna Bostonia.

Koneemme saapui Bostoniin sen verran myöhään, että oli jo pimeä kun lähdimme vuokra-Jeepillä kohti Bloomfieldiä, Connecticutin puolella olevaa parinkymmenen tuhannen ihmisen pikkukaupunkia. Bostonista ajaa noin pari tuntia Bloomfieldiin, mutta me eksyimme pari kertaa ja pysähdyimme syömään, joten vasta kolmen tunnin matkanteon jälkeen olimme vihdoin hotellilla. Kello oli paikallista aikaa 11 illalla.

Koska Connecticut elää kolme tuntia Kaliforniaa edellä, oli aamuheräämiset yhtä tuskaa. En ole aamuihminen yleensäkään, mutta joka-aamuinen 7:30 herätys (4:30 Kalifornian aikaa) otti aika koville. Aikaerosta johtuen en saanut unta ennen kello yhtä tai kahta yöllä, joten unet jäivät joka yö aika lyhyiksi.

Bloomfield on ympäristöineen varsin idyllinen maalaiskaupunki, jota ympäröi tupakkapellot ja metsämaisema. Kapeilla metsäteillä saattoi hyvin kuvitella olevansa Suomessa, sen verran tutun oloiselta metsämaisema tuntui. Ero Kalifornian ja Connecticutin välillä oli valtava.

Tuntui aika uskomattomalta että tällaisen rauhallisen luonnon siimeksestä voisi löytyä todellisia hi-tech-firmoja, mutta löytyihän niitä, useampiakin. Reittimme hotellilta kustannuspaikalle kulki mutkittelevien kyläraittien ja metsätaipaleiden läpi, enkä ehtinyt viikon aikana kyllästyä ihastelemaan maisemia.

Connecticutin maalaismaisemaa

Tupakkapelto

Idyllinen kyläraitti Poquonockin kylässä

Alunperin suunnitelma oli, että maanantaina laittaisimme laitteen käyttökuntoon ja ajaisimme ensimmäiset testit. Loppuviikko menisi sitten erilaisten näytteiden valmistelussa parin viikon päästä oleville messuille. Homma ei kuitenkaan edennyt ihan suunnitelmien mukaan.

Maanantaina saimme kuulla, ettei jäähdytysjärjestelmä ole vielä toimintakunnossa. Jäähdytin on iso erillinen järjestelmänsä, joka oltiin lähetetty Kaliforniasta jo useita viikkoja sitten ja oletimme, että se on asennettu ja valmis toimintaan. Ongelma on siinä, että jäähdyttimeltä kestää useita tunteja tai pahimmassa tapauksessa päiviä puhdistaa kiertovesi riittävän puhtaaksi laitteemme käyttöön.

Maanantain ja tiistain tappelimme jäähdytysjärjestelmän ongelmien kanssa. Sitten oli aika tehdä sähköliitännät laitteemme ja robotin välille. Sekään ei sujunut ihan ongelmitta, joten viikko alkoi olla jo yli puolen välin eikä laitetta oltu saatu vielä toimimaan.

Torstai-aamuun mennessä alkoi pieni ahdistus hiipiä mieleen. Mutta sanonnan mukaan torstai on toivoa täynnä ja se piti kutinsa tässä tapauksessa. Puolenpäivän jälkeen saimme vihdoin kaikki palaset loksahtamaan paikoilleen ja laitetta päästiin koeponnistamaan. Kyllä helpotti...

Loppupäivän ajoimme kaikenlaisia testejä ja reissaava myyntipäällikkömme Keith oli selvästi hyvillään, että laite vihdoin toimi ja teki jotain hyödyllistä. Hän matkustelee ympäri maapalloa myymässä laitteitamme, ja potentiaaliset asiakkaat ovat kyselleet häneltä projektin etenemisestä kärsimättöminä.

Perjantaina ehdimme vielä ajaa muutamat testit ennen lähtöä. Kaikki vaikutti toimivan edelleen hienosti. Noin yhden aikaan suuntasimme kohti Bostonia ja sieltä Kaliforniaan. Illalla kotona ei muuta oikein jaksanut kuin kaatua suoraan sänkyyn.

Ylpeä "isä" laitteensa kanssa. Mukana Stephen ja Keith.

Sano Aaaa...