Uudet tuulet

Sillä aikaa kun Johanna ja tytöt ovat vielä Suomessa, me valmistaudumme Dorin kanssa täällä Connecticutissa tulevaan Henri-hurrikaaniin. Myrskyjä täällä meillä päin on kerran pari vuodessa ja sähköt ovat silloin usein poikki muutamasta tunnista muutamaan päivään. Tämän kertainen myräkkä on kuitenkin harvinaisempi koettelemus. Edellinen hurrikaani Bob iski Connecticutiin vuonna 1991.

Sähköyhtiön toimitusjohtaja veikkasi, että pahiten hurrikaanin jalkoihin jääviltä alueilta saattaa mennä sähköt poikki jopa kolmeksi viikoksi. Meillä ei toivottavasti ole ihan niin vakava tilanne, mutta siltä varalta että sähköt ovat taas poikki useita päiviä, on syytä olla generaattorille bensaa varastossa. Aiemmin ollaan selvitty yhden ja viiden gallonan (yhteensä n. 22 litraa) säiliöillä, mutta tällä kertaa ajattelin varmuuden vuoksi täyttää kaikki liikenevät säiliöt ja nyt bensaa on 16 gallonaa (n. 60 litraa). Toivottavasti riittää...

Henrin itäpuolella on luvassa kovaa tuulta, 25 m/s ja jopa kovempia puuskia ajoittain. Länsipuolella on puolestaan luvassa paljon sadetta, kokonaismääriltään paikoittain jopa 30 cm. Sunnuntai-aamuna jännitimme, meneekö myrsky länsi- vai itäpuoleltamme. Puolenpäivän aikaan alkoi näyttää siltä että Henri kiertäisi Tollandin itäpuolelta. Kaatosadetta on siis luvassa.

Saamme talousvetemme kaivosta, mutta generaattorimme eivät ole kytketty kaivon vesipumppuun. Näinollen sähköjen ollessa poikki ei vettäkään tule. Viemärit sentään toimivat... Aiemmista kerroista viisastuneena otin pesuvettä talteen ämpäreihin ja 30 gallonan (n. 113 litraa) tynnyriin, jota normaalisti käytämme kierrätysastioiden keräämiseen.

Jos Henri olisi päättänyt kiertää Tollandin länsipuolelta, kovat tuulet olisivat saattaneet repiä takapihan trampoliinin irti maasta ja heittää sen ties minne. Kun kerran otin vettä talteen, sidoin samalla tynnyrin ja ämpärit kiinni kuormaliinoilla trampoliinin jalkoihin. Jospa se nyt pysyy paikoillaan. Onneksi tosin nyt näyttää siltä että vältämme pahimmat tuulet.

Nyt sitten jäämme koiran kanssa jännittämään, kuinka kauan kestää että sähköt menevät poikki... Kello on nyt yksi iltapäivällä tätä kirjoittaessa ja pahimman jylinän pitäisi osua meille parin tunnin sisällä. Pidetään peukkuja, ettei mitään pahempaa tapahdu! 👍

Joulukalenteri

Pikkuasioita, jotka tuottavat hassua, vaikeasti selitettävää mielihyvää... Yksi sellainen on kymmenen vuorokauden sääennuste kisapäivän lähestyessä. 

Tässä on jotakin samankaltaista jännitystä kuin lapsuuden joulukalenterissa. Joka päivä tulee yksi uusi kuva näkyviin ja sen avauduttua voi heti ryhtyä miettimään, mitähän seuraavasta luukusta tulee. Aurinkoa vai ukkospilviä? Pysyvätkö lämpötilat sen verran maltillisina, ettei järven vesi lämpene liikaa, jotta vielä voi käyttää märkäpukua? Tekeekö New Englandin haastava sijainti sittenkin taas tepposet meteorologeille ja osoittaa kaikki ennusteet täysin paikkansapitämättömiksi? Kohtahan se nähdään...

Uimavalvoja

Kesäinen Crystal Lake on yhtä ihana kuin aina ennenkin ja uintilenkit järven ympäri kuuluvat taas viikoittaisiin lempirutiineihin.

Joinakin aamuina uinnilta rantautuessani olen kiinnittänyt huomiota venerampin viereisellä rantakaistalla retkeilytuolilla istuskelevaan iäkkäämpään täti-ihmiseen. Toisinaan aamun lehteä lueskellen, toisinaan vain järvelle katsellen. Kauniina, aurinkoisina aamuina rannalla istuskelu vaikuttaa eittämättä laatuajalta, mutta onpa joukkoon mahtunut viileitä ja pilvisiäkin aamuja, jolloin taivaalta vihmoo kevyttä vesitihkua - tuolloin olen kieltämättä tädin rantaistuntomotivaatiota vähän kummastellut.

Tänä aamuna järvestä noustessani täti oli taas venerampin vierellä retkeilytuoliinsa asettuneena ja tällä kertaa innostui avaamaan keskustelun: "Kaunis aamu tänään. Tuntuuko vesi jo lämpimältä?"

Vastasin jotakin ympäripyöreää melko lämpimästä vedestä, mutta totesin silti vielä pitäytyväni mieluusti märkäpuvussa. Täti tähyili kohti järven eteläistä rantaviivaa ja osoitti kohti siellä viipottavaa oranssia avovesiuintipoijua: "Tulin tähän taas rantavahdiksi, kun mieheni halusi lähteä uimaan. Onhan se uiminen mukavaa, mutta itseäni aina pelottaa, että mitä, jos jotain sattuu, kun yksin lähtee uimaan."

Kysyin, miten pitkälle tämä yleensä ui. Yleensä kuulemma järven ympäri (noin 3000 metriä) - ja tämä rutiini toistuu noin kolmena aamuna viikossa. Täti jatkoi kertomustaan: "Mutta olen kyllä kiitollinen kaikista näistä aamuista. Viime vuosina miehellä on kuitenkin ollut aika paljon haasteita terveyden kanssa. Ensin jouduttiin tekemään tekonivelleikkaukset molemmille lonkille. Ja kolme vuotta sitten todettiin eturauhassyöpä - ne hoidot olivat todella rankkoja. Mutta nyt on onneksi saanut olla terveenä. Ikää on 81 vuotta, mutta uinti sujuu yhtä vahvasti kuin aina ennenkin. Ei näitä terveitä päiviä saisi ottaa itsestäänselvyytenä - näistä pitää muistaa olla kiitollinen."

Viisaita sanoja - ja motivoivia. Pidän tämän tädin sanat kirkkaana mielessä ja samalla toivon, että olen itse vielä 81-vuotiaana siinä kunnossa, että voin tehdä rutiinilla pitkiä avovesiuintilenkkejä.

Wunderbaum

Essin auton puhallin on oireillut viime viikkoina vähän kummallisesti. Puhaltimen moottori pitää ikävää räplätysääntä ja auto on alkanut haista omituiselle. Auto on ollut meillä vasta muutaman kuukauden, eikä meillä ole tietoa esim. siitä, milloin ilmansuodatin on viimeksi vaihdettu, joten arvelimme vian liittyvän ehkä siihen.

Jussi päätti tänään vähän vilkaista puhallinjärjestelmää, josko asialle voisi kotikonstein tehdä jotakin. Syy sivuääneen ja outoon hajuun selvisi:

Ei tarvinnut kuin poistaa hiirenraadon osaset niille kuulumattomilta paikoilta. Taas toimii puhallinsysteemi ilman ylimääräisiä ääniä ja wunderbaum-efektejä. Aika mukavaa!

Rokotuskokemuksia

Connecticutissa Covid-rokotusohjelma on edennyt melko rivakasti ja me perusterveetkin olemme jo päässeet tästä osallisiksi. Rokotuksia on ollut saatavilla monen eri organisaation toimesta, joten valinnanvaraa on ollut kiitettävästi - niin rokotteen itsensä (Moderna / Pfizer / Johnson & Johnson) kuin rokotusmiljöön osalta.

Esimerkiksi paikallinen koulutoimi muisti Tollandin perheitä tekstiviestillä, jossa kerrottiin Health of New England-aseman järjestämästä 24 tunnin Vax-A-Thonista:

Jos kenelle on arkiaikataulujen puitteissa ylitsepääsemättömän vaikeaa järjestää aikaa rokotukselle, niin tämä klinikka tarjosi ratkaisua pitämällä ovensa auki perjantai-illasta lauantai-iltaan niin, että jokaiselle halukkaalle varmasti löytyisi oma aikaikkuna.

Me jätimme Vax-A-Thonin kokeilematta, mutta keksimme sitten ihan omat ratkaisumme - tosin keskenään hyvin erilaiset nämäkin.

Paikalliset apteekit tarjoavat rokotetta ajanvarauksella, mutta koska nämä ovat melko pieniä toimijoita, aikoja on tarjolla suhteellisen vähän ja ne varataan nopeasti. Kotitoimistolla päivystävä Jussi kyttäili lähiapteekeista vapautuvia peruutusaikoja ja sellainen löytyikin aika helposti. Staffordin pikkuruinen Walgreens keskellä idyllistä metsämaisemaa tarjosi Modernan rauhallisessa ympäristössä ja hyvin henkilökohtaisena asiakaspalvelukokemuksena. Antoivat reippaustarrankin:

Johanna etsi oman rokotteensa periaatteella "mistä nyt kätevästi sattuu tälle päivälle löytymään". Perjantaina oli tarjolla Pfizeria East Hartfordissa ja vapaita aikoja oli vaikka miten paljon, joten tämä vaikutti kätevältä ratkaisulta. Paikan päälle ajettua ilmeni, että CDC:n rokotusklinikka oli täällä ottanut käyttöönsä Pratt & Whitneyn koelentokentän kokonaisuudessaan ja rakentanut sinne kymmenkaistaisen rokotuslinjaston. 

Sisään ajettaessa ensimmäinen vastaanottovirkailija katsoi henkilöllisyystodistuksen ja kysyi, onko perussairauksia, allergioita tai muita riskitekijöitä. Jos mitään riskitekijöitä ei ollut, auton katolle laitettiin sininen muovitötterö ja käskettiin jatkamaan matkaa kaistoille numero 1-8. "Riskitapausautot" saivat vastaavasti katollen punaisen tötterön ja ohjeistuksen kaistoille 9 tai 10.

Omalla kaistalla piti odotella vuoroa jokusia minuutteja, sen jälkeen vaan avattiin ikkuna, käärittiin hiha ja sillä hyvä. Pistos olkavarteen ja rokotuskortti kotiinviemisiksi. Tämän jälkeen matka jatkui vielä "viivyttelykaistaa" pitkin. Testilentokentän päätyyn oli varattu ulosajaville autoille tilaa sen verran, että ennen paikalta poistumista sinitötteröisten autojen piti odotella vielä 15 minuuttia. Ennen ulosajoa piti vielä vastata muutamaan kysymykseen, joilla rokotushenkilöstö varmisteli, ettei mitään ilmeisiä komplikaatioita ollut ilmennyt. Tehokas ja suoraviivainen systeemi kaiken kaikkiaan.

Essi saanee oman ensimmäisen rokotuksensa ensi viikon aikana. Varpun tilanteesta ei vielä tiedetä, koska näillä näkymin rokotteita ei ole tyrkyllä alle 16-vuotiaille. Elämme kuitenkin toivossa, että näillä eväillä voisimme joka tapauksessa suunnitella Suomi-lomaa tulevalle kesälle.

Kahden maan kansalainen

Viime viikot on tehty ahkerasti töitä kansalaisuushaastatteluun valmistautumisen nimissä. Luku- ja kirjoitustehtävistä en ole ollut järin huolissani ja "yleissivistystestin" 108 kysymystä ovat nekin aika helposti haltuun otettava kokonaisuus. Jos jokin haastattelun kulussa huolettaa, kansalaisuushakemus itsessään. Haastattelun aikana virkailija käy koko 21-sivuisen dokumentin läpi ja haastateltavan on parasta muistaa, mitä sinne on kirjoittanut. Nimi, osoite ja lasten syntymäajat on helppo muistaa ulkoa, mutta muu päivämäärädata, kuten viimeisten viiden vuoden aikana tehdyt ulkomaanmatkat ja edelliset työpaikkojen vaihtojen ajankohdat tekevät vähän tiukkaa. 

Hakemuksessa on lisäksi kolmen sivun verran "Kyllä"/"Ei"-kysymyksiä, joissa kartoitetaan haastateltavan rikostaustaa. Sinänsä yksinkertaista, koska mihinkään listatuista rikkeistä en ole onneksi syyllistynyt, mutta 

näitä kysymyksiä voidaan käyttää myös kielikoetarkoituksiin, kuten esimerkiksi:

"Have you ever been placed in an alternative sentencing or a rehabilitative program (for example diversion, deferred prosecution, withheld adjudication, deferred adjudication)?"

"No."

"What is deferred adjudication?"

"Are you presently or have you EVER been in removal, exclusion, rescission, or deportation proceedings?"

"No."

"What is rescission?"

Tällaisia siis pohdiskelin tänä aamuna ajellessani Hartfordin maahanmuuttoasiain virastoon. Toivoin, että kaikkinainen päivämäärädata säilyisi kirkkaana mielessä, sananselityspeli sujuisi suuremmitta kompasteluitta ja sitä, etten jäisi kiinni matkustelulistalta unohtuneesta kahdesta Suomi-reissusta keväällä 2015, mikä saatettaisiin tulkita viranomaiselle valehtelemiseksi. Ihan vähän ehkä jännitti.

Viraston sisäänkäynti muistutti lentokenttää. Kengät, takki ja muu irtotavara saateltiin liukuhihnalle läpivalaisua varten ja asiakkaat marssitettiin metallinpaljastinportin läpi. Sen jälkeen suunnistus ilmoittautumistiskille ja sitten vain odotushuoneeseen omaa haastatteluvuoroa odottamaan.

Noin vartin odottelun jälkeen viileän ilmeetön naisvirkailija Hass kutsui minut toimistoonsa. Haastattelun alkumuodollisuuksien jälkeen oli ensimmäisenä vuorossa Yhdysvaltain hallintoa, historiaa ja maantietoa käsittelevät kysymykset. Virkailija kysyy kymmenen kysymystä, joista vähintään kuuteen on osattava vastata oikein. Omassa tapauksessani Hass lopetti kuuden kysymyksen jälkeen, joten ensimmäinen osio oli nopeasti ohi.

Luku- ja oikeinkirjoitustesti ei ollut vaikea sekään. Virkailija näytti ruudulta muutaman yksinkertaisen lauseen, jotka piti lukea ääneen. Sen jälkeen piti sanelusta kirjoittaa edelleen yksinkertaisia lauseita. ("We have one hundred senators.")

Sen jälkeen oli vuorossa itse hakemus. Ensin käytiin läpi perushenkilötiedot: nykyinen nimi, aiemmin käytössä olleet nimet, nykyinen osoite ja aikaisemmat osoitteet. Nykyinen työpaikka, työtehtävät, työpaikan sijainti - ja sama informaatio aikaisemmista työpaikoista. Sen jälkeen kaikki nämä tiedot aviopuolison osalta.

Tämän jälkeen ryhdyttiin käymään läpi matkustushistoriaa. Hass syynäsi hakemustani, nykyisen ja edellisen passini leimoja ja maahanmuuttoviraston omia tietokantoja. Ei aikaakaan, kun vuorossa oli kysymys maalis- ja huhtikuussa 2015 tehdyistä matkoista, joita ei oltu merkattu asianmukaisesti hakemukseen. Epäilin jo loppuni tulleen, mutta selitin epähuomiossa unohtaneeni nämä kaksi matkaa hakemusta täyttäessäni. Virkailija kysyi muutaman lisäkysymyksen matkojen kestosta ja kohdemaista, teki sitten kaavakkeisiin omia merkintöjään ja siirtyi seuraavaan asiaan.

Essin ja Varpun syntymätodistukset ohitettiin kevyesti vain muutamalla lisäkysymyksellä. Sen jälkeen siirryttiin keskustelemaan yhdistyksistä ja järjestöistä, joihin kuulun. Ensin vakuuttelut siitä, etten ole osallisena kommunistisissa, totalitaristisissa tai terroristisissa järjestöissä. Sen jälkeen puhuttiin yhdistyksistä, joissa olen joskus tai olen nykyisin mukana. Arvelin, että jäsenyyteni ulkoilmahenkisissä CT Trailmixers:ssä ja Hartford Extended Area Triathletes:ssa olisivat melko viattomia. Muistin senkin, että hakemuksessa olin maininnut jäsenyyteni Stevens Creek Striders-kerhossa vuosina 2009-2016.

"Entä muuta?", virkailija Hass sitten kysyi. "Ei muita jäsenyyksiä", vakuutin. Hass silmäili tietokantaansa, pudisteli päätään ja jäi sitten tuijottelemaan jostakin entisten kaavakkeiden hautausmaalta löytämäänsä sanahirviötä: "Tek... Teknii... Tekniikan Akateemiset."

Todellakin. Hamassa menneisyydessä olen Tekniikan Akateemisiin kuulunut ja tämä tieto on mainittu kaavakkeissa, joilla haettiin ensimmäistä viisumia ennen Kaliforniaan muuttoa vuonna 2009. Ja miksi tätä tietoa en ollut sisällyttänyt kansalaisuushakemukseen, sitä oli vähän ikävä selittää. Unohdin. Tämänkin. Ja mitähän muita tietoja olen sen lisäksi yrittänyt pimittää - sitä sopii miettiä...

Ja sitten seuraavaan asiaan. Nyt ryhdyttiin käymään läpi sitä pelkäämääni kolmisivuista rikoshistorialistaa. Tilanne oli tällä kertaa minulle armollinen ja koko pitkään litaniaan riittivät pelkät "No"-vastaukset, eikä minulta pyydetty selitystä yhdellekään sanahirviölle. Huhhuh.

Sitten oli hetken aikaa hiljaista. Virkailija teki omia merkintöjään koneelle ja minä tahollani pohdin katkesiko kansalaisuusyritelmäni nyt tähän.

Sen jälkeen kaikki tapahtuikin yllättävän nopeasti. Suunnilleen yhdellä hengenvedolla sain tiiviinä pakettina jatko-ohjeet: "Kiitos ja onneksi olkoon. Hakemus on hyväksytty. Nyt tarvittaisiin enää allekirjoitus tähän ja sen jälkeen voitte mennä tämän kaavakkeen kanssa käytävää oikealle, käytävän päästä vasemmalle ja sieltä odotustilaan, josta tullaan jonkin ajan kuluttua nimeltä kutsumaan. Viimeisten paperien valmistelussa kestää hetken, mutta ne on varmasti saatu valmiiksi seuraavaan valatilaisuuteen mennessä, joka alkaa yhdeltätoista."

Oho. Lähdin hämmentyneenä käytäville hortoilemaan, mutta löysin kuin löysinkin "vala-aulan", jossa istuskeli muitakin hämmentyneen näköisiä yksilöitä. Vajaan tunnin odottelun jälkeen paikalle ilmestyi kaksi uutta virkailijaa, jotka ryhtyivät toimittamaan viimeisiä byrokraattisia mutkia. Jokainen kansalaiskandidaatti sai allekirjoitettavakseen vielä yhden kaavakkeen, jossa vakuutettiin, että haastattelun ja tämän tilaisuuden välillä ei ole syyllistynyt rikollisiin tekoihin tai muuttanut mieltään lupauksesta olla uskollinen uudelle kotimaalle. (Tapauksesta riippuen tämä aikaväli saattaa olla tunti tai kaksi, joskus useita viikkoja.) Kaavakkeen palauttamisen yhteydessä virkailijat ottivat omaan talteensa myös green cardit, joilla ei siis enää olisi kantajilleen mitään virkaa.

Itse valatilaisuus oli lyhyt ja ytimekäs. Haastattelunsa läpäisseet saivat pienet Amerikan liput ja lunttilaput valalitaniaa varten. Sen jälkeen seistiin oikea käsi ylhäällä ja toistettiin valaa johtavan virkailijan perässä Oath of Allegiance. Tilaisuuden päätteeksi kaikille jaettiin kansalaisuussertifikaatti. Koko seremonia oli ohi alle viidessä minuutissa.

Covid-rajoitusten vuoksi perheenjäsenten tai muiden vieraiden osallistuminen valatilaisuuksiin ei ole tällä hetkellä mahdollista. Jotta tilaisuudesta jäisi jokin muisto dokumentoitavaksi, monet jäivät paikan päälle ottamaan sertifikaatti-selfieitä virkailijoiden kanssa. En kokenut kaipaavani muistokuvaa random-virkailijoista maskit naamalla, joten jätin selfiet sikseen. Ulkona oli kirkas kevätpäivä ja Hartfordin taivaalla kevyttä pilvihattaraa. Vein lippuni kävelylle ja tein muistokuvasta omannäköisen:

Mikä ei kuulu tiskikoneeseen?

Tässä talossa on totuttu jo näkemään niin monennäköistä otusta, usein niille kuulumattomilla paikoilla, ettei mistään pitäisi enää hämmästyä. Joskus siltikin hämmästyy - ainakin vähän.

Essi oli laittamassa lautasta tiskikoneeseen, ja totesi yhtäkkiä: "Täällä tiskikoneessa on hiiri."

Juttu jatkui ilman sen kummempaa hysteriaa, hyvin essimäisellä asenteella: "Mä otan sen kiinni ja vien sen ulos, ennen kuin laitetaan kone päälle." 

Hyvä näin. Sekä tiskikoneen käyttäjät että hiiri itsekin arvostivat tätä mutkatonta relokaatioelettä suuresti.