Businesspukeutujat

Essi on viime viikot uurastanut Social Studies-projektin äärellä. Jokainen oppilas oli saanut tehtäväkseen lukea kirjan jostakin menneisyydessä tapahtuneesta eettisesti kyseenalaisesta toiminnasta ja tehdä sitten kirjan pohjalta esitelmän herättääkseen keskustelua aiheesta.

Essin luettavaksi oli valikoitunut kirja, joka kertoi ihmiskokeista. Siitä, miten esimerkiksi lääkkeitä tai kemikaaleja on aikojen saatossa testattu ihmisillä – tai jätetty kokonaan testaamatta, kuten esimerkiksi tuhoisin seurauksin takavuosina raskauspahoinvointiin määrätty talidomidi.

Tältä pohjalta rakentui Essin presentaatio, jonka kenraaliharjoitusta me kotijoukot pääsimme seuraamaan kuluneena viikonloppuna. Esityksen ajastaminen ja rakentava kritiikki ei kuitenkaan riittänyt loppusilaukseksi. Ollakseen yleisölleen riittävän vakuuttava, halusi Essi käydä lisäksi hankkimassa suorat housut ja kauluspaidan. Professionaali vaikutelma on kaikki kaikessa.

Tämän tapahtumaketjun lieveilmiönä innostui Jussikin inventoimaan businesspukeutumisarsenaaliaan. Saatiin tyylikkäitä kuvia isästä ja tyttärestä:

(Kuten Andy kuvaa kommentoi: ”Like father, like queen!”)

Jännitys tiivistyy huomenna keskiviikkona, kun Essi pääsee pitämään presentaationsa luokan edessä. Eipä voi kukaan tässä kohtaa väittää, etteikö tätä esitystä olisi hiottu viimeistä yksityiskohtaa myöten.

100 miles for Ty

Työtoverini Daven perheeseen syntyi joulun alla poikavauva. Ty-vauvan maailmaan tuloa iloittiin ja ihasteltiin yhteisvoimin; pitkä odotus oli päättynyt onnellisesti, sekä äiti että vauva voivat hyvin.

Kuinka ollakaan, muutama viikko Ty:n syntymän jälkeen kävi kuitenkin ilmi, että vauvalla ei olekaan kaikki kohdallaan. Tyhjästä ilmaantunut sääriluun murtuma johti tarkempiin tutkimuksiin ja ilmeni, että Ty sairastaa neurofibromatoosia (NF-1). Neurofibromatoosi on geenivirheestä johtuva harvinainen sairaus, joka aiheuttaa mm. luustomuutoksia, kasvaimia iholla, aivoissa ja verkkokalvolla, näköongelmia ja hermosärkyä. Sairautta ei voida parantaa, mutta iän myötä tyypillisesti pahenevia oireita voidaan onneksi pitää kurissa erilaisilla hoitomuodoilla.

Olen ollut uutisesta koko lailla järkyttynyt. Vakava sairaus lapsella on jotakin niin pelottavaa, ettei sellaista toivoisi edes pahimmalle vihamiehelleen, saati sitten läheiselle ystävälle tai työtoverille. Toivoisin voivani jotenkin auttaa Ty-vauvaa ja koko perhettä tämän haasteellisen tilanteen äärellä, mutta keinot tuntuvat olevan kovin vähissä.

Pitkällisen pohdinnan jälkeen sain idean. Maaliskuun alussa kisakalenterissani odottaa Antelope Canyon, sadan mailin polkujuoksutapahtuma Pohjois-Arizonassa. Voisin omistaa tulevan kisani Ty:lle ja siinä ohella perustaa varainkeruuprojektin tukeakseni Boston Childrens' Hospitalia, jossa Ty on tällä hetkellä hoidettavana. Maassa, jossa terveydenhuolto ei ole "ilmaista", eikä itsestäänselvästi kaikkien saatavilla, on lahjoituksilla merkitystä eri tavalla kuin esimerkiksi sosiaaliturvaltaan paljon sivistyneemmässä Suomessa.

Sadan mailin juoksemisella ei toki suoranaisesti paranneta sairaan lapsen vointia, mutta tällä tempauksella voi saada näkyvyyttä tärkeälle asialle, ja sitä kautta kerätä tukijoukkoja Ty:n ja muiden pienten potilaiden auttamiseksi.

Tuumasta toimeen! Juttelin ensin ajatuksesta Daven kanssa ja otin sitten yhteyttä Boston Childrens' Hospitaliin, josta löytyikin heti apuvoimia varainkeruuprojektin alkuun saamiseksi. Sairaalan verkkosivuilta löytyi valmis alusta, jolle pystyttää oma keräystapahtuma. Tältä tilanne näyttää nyt:

http://fundraise.childrenshospital.org/goto/jylanen

Sivu on nyt ollut julkinen viikon verran. Olen hämmästynyt suunnattomasti sitä, millaisen vastaanoton projekti on saanut, vaikka linkkiä on jaettu vain muutamalla taholla. Ihmisten myötätunto ja auttamisen halu on mittakaavassaan mykistävää.

Tällä viikolla lähetin linkin sähköpostitse lähimmille työkavereille. Tämä poiki, paitsi huomattavan määrän lahjoituksia BCH:n hyväksi, myös litanian liikuttavia kommentteja postilaatikkooni:

"This is a great thing you are doing. You'll do great and Ty will as well. All the best!"

"So nice of you to take that initiative. Are you able to you run 100 miles in one go??!!! You are very strong. It is inspiring."

"Good luck Johanna. You truly are an exceptional person! Thank you so much for being you :) "

Tämä työyhteisö on yhteishengessään ja kannustavuudessaan kieltämättä aivan omaa luokkaansa...

Varainkeruuprojekti on siis lähtenyt lupaavasti liikkeelle. Toivotaan, että hyvä vire jatkuu seuraavien viikkojen aikana. New Englandin vaihtelevissa talviolosuhteissa taittuvat treenilenkkini tuntuvat eri tavalla merkityksellisiltä kuin koskaan aiemmin.

Ty:ta on tällä viikolla mittailtu tarkasti jalkoihin asennettavia tuki-implantteja varten. Pojalla on lähitulevaisuudessa edessä isompi leikkausoperaatio jos toinenkin. Toivon, että kaikki sujuu hyvin ja että Ty:n tulevaisuus on lopulta valoisampi kuin nämä haasteelliset ensimmäiset kuukaudet.

Sateisen päivän huolenpitoeleitä

Tulipalopakkaset ovat hetken aikaa katkolla. Tänään mittari näyttää +13 C ja sataa rankasti. Tein lähtöä toimistolta, kun huomaavainen työtoveri ilmaantui paikalle:

"I have a big umbrella in my office. I can walk you to your car, so that you don't get all wet when walking across the parking lot."

Repusta löytyi kyllä omakin sateenvarjo. Kiitos kuitenkin - kovin ajattelevaista!

Superkuusyntymäpäivä

Essin syntymäpäivää vietettiin hiljaisissa merkeissä. Lukiolaisilla on käsillä lukukauden viimeiset päivät ja loppukoerumba on kuumimmillaan. Toveripiiri halusi keskittää energiansa tänä viikonloppuna lukemiseen, joten keksimme jotakin kivaa ystävien kesken vasta tulevana viikonloppuna.

Essin juhlapäivä oli kuitenkin ajankohtana mielenkiintoinen, sillä maanantain vastaiselle yölle osui ”Super Blood Wolf Moon”-kuunpimennys. Pimennys saavutti tällä aikavyöhykkeellä maksiminsa vähän yli puolenyön, joka vastaa juurikin Essin syntymähetkeä (07:20 Suomen aikaa). Kömmimme kaikki hetkiseksi hereille tuona suden hetkenä ja kävimme ihailemassa punaruskeaa kuuta kirkkaassa pakkasyössä.

Syntymäpäiväsankarin onnittelukortiksi olimme teettäneet kuvakollaasin. Yksi kuva jokaiselta vuodelta tähän asti:

Siellä ja täällä on Essi ehtinyt kulkea viidentoista vuotensa aikana. Onnea tuleville seikkailuille!

Voimisteluviikonloppu

Varpu on treenannut telinevoimistelua ahkerasti ja tänä viikonloppuna oli ensimmäisten kisojen aika. Kilpailukausi alkoi kätevästi kotikisoilla, kun Tri-Town Gymnastics isännöi tapahtumaa Connecticutin juniorijoukkueille.

Tapahtuma kokonaisuudessaan on koko viikonlopun mittainen, mutta Varpun ikäryhmä oli vuorossa lauantaina alkuiltapäivästä. Aamuvirkun voimistelijan maltti oli koetuksella, kun lähtöä salille piti odottaa monen monta tuntia. 

Gold-tason 10-13-vuotiaiden tyttöjen kisaan oli saapunut kaikkiaan seitsemän joukkuetta, yhteensä kuutisenkymmentä kilpailijaa eri puolilta Connecticutia. Salissa oli siis vilskettä ja vilinää, kun tytöt asettuivat joukkue kerrallaan suorittamaan neljää eri telinettä.

Varpun joukkue aloitti kisapäivänsä eritasonojapuilla (bars). Jännittävä startti jännittävälle kisapäivälle. Varpun rutiini sujui kuitenkin ongelmitta ja joukkuekaverit ympärillä iloitsivat onnistuneesta suorituksesta ehkä jopa enemmän kuin voimistelija itse. Ryhmähenki oli koko päivän ajan huikeaa seurattavaa: meni suoritus sitten putipuhtaasti tai täysin penkin alle, muu joukkue eli antaumuksella mukana, niin myötä- kuin vastoinkäymisissä.

Seuraavana haasteena vuorossa oli permanto (floor). Tämä osio on syksyn mittaan muodostunut Varpun suosikiksi. Itse valitun taustamusiikin pohjalle on viime kuukausina rakennettu noin minuutin mittainen rutiini. Varpu, ylpeänä suomalaisesta taustastaan, valitsi musiikikseen Nightwishin kappaleen "Alpenglow", joka toimikin tähän tarkoitukseen erinomaisen hyvin.

Lattiarutiini sujui mallikkaasti, ilman kömmähdyksiä. Tämän jälkeen joukkue joutui jonkin aikaa odottelemaan vuoroaan seuraavalle telineelle. Kahden onnistuneen suorituksen jälkeen iloinen ja jännittynyt olotila alkoi ehkä vähitellen lipua väsähtäneen puolelle ja kolmantena vuorossa oleva puomi (beam) oli Varpulle ennakolta kaikkein haastavin osuus, kuten useimmille muillekin.

Puomilla rutiini sujui kohtuullisesti, mutta matkan varrella sattui muutamia lipsahduksia. Varpu oli itselleen enemmän kuin vihainen ja riiputti harmistuneena päätään, vaikka joukkuetoverit yrittivät parhaansa mukaan lietsoa tsemppimielialaa ennen kilpailun viimeistä neljännestä, hyppyrutiinia (vault).

Varpu kokosi itsensä ja joukkue teki muutaman harjoituskierroksen hyppyrutiinitelineellä ennen varsinaisen kierroksen alkua. Varpu onnistui lopulta hyppyvuorollaan varsin hyvin, mutta ilmeestä näki, että puomipettymys oli jäänyt kalvamaan mieltä.

Vähän Varpun jälkeen hyppyvuoroon tuli Nisha, yksi Varpun lähimmistä tovereista. Viimeisellä harjoituskierroksella Nisha laskeutui hyppytelineeltä huonossa asennossa ja väänsi nilkkansa. Varpun murjotusmoodi hävisi kuin tuhka tuuleen ja tilalle ilmaantui huolehtiva isosiskomentaliteetti. Nishalle järjestyi ensiavuksi jääpussi, lohdutushaleja ja kaikki maailman henkinen tuki vakuuttamaan, ettei ole maailman loppu, vaikka viimeinen teline jäikin tällä kertaa suorittamatta.

Kun kaikki kilpailijat olivat saaneet urakkansa päätökseen ja pistelasku finalisoitu, oli palkintojen jaon aika. Varpu ei jättänyt Nishaa ontumaan venähtäneellä nilkallaan, vaan järjesti tälle kyydin:

Varpu oli kilpailun jälkeen lopulta ihan tyytyväinen kokonaissuoritukseen. 34/40 pistettä ei ole ensikertalaiselle ollenkaan hassumpi saavutus. 

Vaikka kilpailu Varpun osalta olikin tällä erää tässä, epäsuoraa voimisteluaktiviteettia riitti vielä pitkälle seuraavaan päivään. Sunnuntaina oli pienempien tyttöjen vuoro kisata, ja Varpu halusi olla paikan päällä avustamassa: pistetaulun päivittämistä ja juoksutytön tehtäviä riitti koko päiväksi. Joukkueen kanssa vietetty aika osoittautui niin kallisarvoiseksi, että Varpu ei halunnut lähteä kotiin ennen kuin loppusiivouskin oli saatu yhteisvoimin talkoiltua mallilleen.

Puuhakas voimisteluviikonloppu meillä! Antoisa kokemus kaiken kaikkiaan: hienoa oli seurata tyttöjen taidonnäytteitä, mutta ennen kaikkea saada nauttia Tri-Town Gymnasticsin perheenomaisesta tunnelmasta. Tällaisessa yhteisössä on hyvä juniorin harrastaa.

Perinteikäs peltirasia

Herttainen työtoverini Art vaimoineen pitää hartaasti yllä vuosittaista pikkuleipärasiaperinnettä. Tällä kertaa joulutervehdys saapui tällaisessa kuosissa:

Tästä seuraavaksi lieveilmiöperinteeksi onkin muodostunut joululoman aikana suoritettava pohdinta - mitähän rasian täytteeksi keksitään, kun se uuden vuoden jälkeen palautetaan Artin ja Lindan hoteisiin. Joskus on tehty Runebergin torttuja, joskus piparkakkuja, joskus jotakin muuta. Yritämme olla sen verran kekseliäitä, ettei samaa ideaa käytettäisi kahdesti. Vähän lisähaastetta tulee siitäkin, että pikkuleipärasian muoto ja koko vaihtelee vuosittain sattumanvaraisesti, joten ratkaisua ei voi miettiä etukäteen.

Tällaisella toteutuksella palautimme rasian tällä kertaa:

Erinomaisen hauskaa, että saamme olla osa Artin ja Lindan somaa jouluperinnettä!

100 x 100

Jokaviikkoisten uintirutiinien myötä Ellingtonin YMCA:lla torstaisin aamuvuoroa tekevä allasvalvoja Robert on ehtinyt tulla viime kuukausina tutuksi. Joulunalusviikon aamu-uinnilla Robert tuli kiskaisemaan hihasta ja kysymään, olisinko kiinnostunut osallistumaan uuden vuoden 100x100-haasteeseen. En ollut koko konseptista koskaan kuullutkaan, mutta pienen selonteon jälkeen ymmärsin, että kyseessä on ilmeisen laajalle levinnyt uimarien uuden vuoden klassikko; kaikessa yksinkertaisuudessaan sata kertaa sadan metrin (10 km) uinti. Säännöissä on hienoista paikallista vaihtelua, mutta periaatteessa kokonaissuoritusaika on maksimissaan neljä tuntia.

Hän lopetti selontekonsa toteamukseen: ”... arvelin, että olet sellaista tyyppiä, joka saattaisi pitää tällaisesta haasteesta.” Mielenkiintoinen arvio.

Kymmenen kilometrin uinti uuden vuoden alkajaisiksi? No mikäjottei! Tuumasta toimeen siis... Koska en kuulu niihin hifistelijöihin, joiden kello pitäisi lukua (juostun/pyöräillyn/uidun) matkan edistymisestä, askartelin itselleni uuden vuoden aattona kartongista, muovipussista ja paperiliittimestä kierroslaskurin:

Ajattelin pilkkoa projektin kymmenen kierroksen (500 metriä) pätkiin ja jokaisen etapin jälkeen siirtää paperiliitintä yhden pykälän eteenpäin. Kahdellakymmenellä toistolla urakka olisi suoritettu. Yksinkertaista.

Ellingtonin 100x100-tempaus alkoi uudenvuodenpäivänä, hetimiten kymmeneltä, kun YMCA avasi ovensa. Paikalle oli kyseistä haastetta varten kerääntynyt kunnioitettavat 15 uimaria, jotka jakautuivat kuudelle kaistalle arvioidun vauhtinsa mukaan. Ensikertalaisena ja dieselmoottoriluonteisena asetuin suosiolla hitaimpien baanalle, ajattelin noudatella ultrajuoksuprojekteissa hyväksi havaittua ”slow and steady”-filosofiaa.

Sitten vain melomaan! Äkkiseltään ajatus kahdestasadasta kierroksesta kaakeleita tuijotellen kuulostaa kammottavan pitkäveteiseltä projektilta, mutta eipä tuo nyt niin paha ollutkaan. Suunnitelman mukaan, 500 metriä kerrallaan, välillä pieniä jutustelutaukoja muun seurueen kanssa. Yllättävän nopeasti matka taittui kuitenkin.

Suuri osa porukasta tyytyi viiden tai kuuden kilometrin kokonaismatkaan ja poistui altaalta puolen päivän tietämillä. Hidastelijoiden kaistalle seurakseni asettunut Robert kysyi tässä kohtaa: ”Ihanko oikeasti ajattelit koko kymppitonnin uida?”. Kieltäydyin ymmärtämästä kysymystä.

Vauhdikkaampien uimareiden kaistalla kolme kaveria jatkoi määrätietoisesti matkaansa. He saivat urakkansa loppuun siinä kohtaa, kun itselläni oli kasassa 7500 metriä. Toivottelimme hauskat uuden vuoden jatkot ja herrat poistuivat paikalta. Matka oli taittunut jokseenkin vaivattomasti tähän asti, joten jäin hyvillä mielin tahkoamaan viimeistä neljännestä Robertin kanssa.

Kolmen ja puolen tunnin maratonpulikoinnin tuloksena projekti saatiin lopulta kunniakkaasti päätökseen. Olipahan mielenkiintoinen avaus uudelle vuodelle! Tästä on hyvä jatkaa – olettaisin, että tällä porukalla on luvassa vielä hauskempia pitkän matkan haasteita, kunhan avovesiuintikausi taas pääsee alkamaan...