Homecoming

Lauantaina Essillä oli lukiolaisten perinteinen "homecoming dance". Se on juhla johon jotkut oppilaat  alkavat suunnitella pukeutumistaan melkein heti uuden kouluvuoden alettua kesäloman jälkeen.

Essi ja Andy noudattivat illan pukukoodia seuraavanlaisella toteutuksella:

Korkokengät kuulemma saivat jäädä pois heti alkumetreillä. Essin mukaan monet muutkin tytöt viettivät lopulta iltaa paljain jaloin...

Hauskaa perjantaita!

Essi päätti tempaista perjantai-illan kunniaksi ja talkoilla kasan munkkirinkilöitä:

Kerrassaan oivallisia! Tuotteliaan illan lomassa heräsi kysymys: "Luuletko, että mummu olisi minusta ylpeä?"

Ei epäilystäkään!

Delaware Water Gap

Lokakuulla olen perinteisesti tehnyt päiväretken pohjoisen poluille tai muuhun suuntaan ”vähän kauemmas” syysruskaa ihmettelemään. Tällä kertaa päätin ottaa suunnan kohti länttä ja lähteä tutkimaan Delaware Water Gap:in kansallispuistoa Pennsylvanian ja New Jerseyn rajamaastossa.

Lauantaina, seuraavan päivän retkisuunnitelmia luonnostellessani, Varpu ilmoitti haluavansa lähteä mukaan. Saatoin olla ihan hiukkasen ennakkoluuloinen tytön seikkailuhalukkuutta puntaroidessani, mutta saatuani ehdottoman myöntävän vastauksen muutamaan ”Oletko ihan varma”-kysymykseen (”Oletko ihan varma, että haluat olla autossa lähtövalmiina aamulla 04:30?”, ”Oletko ihan varma, että pitkä ajomatka, kolme ja puoli tuntia suuntaansa, ei ala harmittaa jossakin vaiheessa päivää?”, ”Oletko ihan varma, että haluat kulkea suunnilleen koko päivän poluilla, sen sijaan, että tekisit jotakin muuta?”) aloimme muitta mutkitta valmistella retkivarustusta kahdelle.

Neljältä sunnuntaiaamuna Varpu oli tikkana pystyssä. Pakkasimme itsemme ja varusteemme autoon ja lähdimme varhaisaamun hiljaisuudessa kohti Pennsylvaniaa. Menomatka sujui aamun olemattomassa liikenteessä vikkelään. Kuuntelimme äänikirjaa, juttelimme mukavia ja heti aamun valjettua Varpu alkoi ottaa ahkerasti valokuvia ympäröivistä maisemista.

Pääsimme perille Raymondskillin parkkipaikalle, Delaware Water Gapin pohjoiskärkeen vähän ennen aamukahdeksaa. Parkkipaikka oli tuohon aikaan päivästä vielä typötyhjä, joten poluilla oli hyvin hiljaista. Aloitimme seikkailumme Raymondskill Falls-vesiputouksilta. Olimme molemmat intoa täynnä: päivä oli vasta alussa ja maisemat jo ensimmäisen kilometrin matkalla aivan huikeita:

Matka jatkui Hackers Trail-Cliff Trail-loopille. Hetkellinen sääilmiö heitti niskaamme raekuuron, mutta se teki Varpun mielestä päivästä vain hauskemman. Vastaantulijat polulla herättivät hilpeyttä niin ikään. Tämä kaveri liikkui jo aika jähmeästi – viileä aamu taisi vähän kangistaa jäseniä:

Maisemissa riitti jälleen ihmettelemistä. Kukkuloilta aukeni näköala yli Delaware Riverin ja kummallisesti kuvioitujen peltojen:

Vähän ennen puoltapäivää palasimme autolle ja siirsimme tukikohtamme 30 km etelään, Delaware Water Gapin toiseen äärilaitaan, New Jerseyn puolelle. Polkuseikkailumme jatkuivat kiipeilyhenkisinä, kun lähdimme kapuamaan kohti Mount Tammanyn lakea. Joenvarsimaisemat eivät olleet ollenkaan hassumpia tästäkään näkövinkkelistä:

Varpu poukkoili innoissaan sinne tänne: kivillä kiipeilyä, vesiesteiden ylityksiä, yleisiä tutkimuksia. Virtaa riitti ihan ongelmitta koko päiväksi ja kameraan kertyi tukuittain kuvamateriaalia.

Alkuillasta oli aika lähteä kotimatkalle. Seitsemän aktiivisen ulkoilmatunnin jälkeen olimme kumpainenkin perin tyytyväisiä päivän antiin. Kotia kohti ajellessa Varpu kiteytti kokemuksensa varsin onnistuneesti: ”Koska mennään uudestaan? Voisin ilomielin herätä neljältä vaikka joka ikinen sunnuntaiaamu, eikä yhtään haittaa pitkä ajomatka, jos vain voidaan järjestää lisää tällaisia päiviä.”

Mikäpä siinä?

Care Package

Varpun ystävä Sally on ollut tällä viikolla murheellinen, kun perheen pitkäaikainen lemmikki, Ralphie-kissa jouduttiin lopettamaan.

Varpu ryhtyi oitis toimiin lohduttamiseleiden toteuttamiseksi. Lauantain aamupuhteena syntyi pehmeistä fleecekankaista ommellen soma pussukka, "care package". Nyssykän täytteeksi hankittiin Sallyn lempimakeisia ja pieni kynttilä:

Varpu piirsi kylkiäiseksi vielä suloisen kortin ja niin oli Sallyn lohdutuspaketti valmis. Huomaavainen kokonaisuus kerrassaan.

Muistelen myös, että juoksutoverini Jordan kertoi joskus ystävästään, joka oli lähdössä vuoden tärkeimpään judokisaan, johon oli valmistauduttu paitsi ahkerasti treenaten, myös kisaa edeltävät viikot hyvin tiukkaa dieettiä noudattaen. Tarkoituksena oli päästä haluttuun kilpailusarjaan, joka määräytyy kisapäivän painon perusteella. Jordan kertoi valmistelleensa ystävälleen "care packagea" judokisan jälkitunnelmia varten: pakettiin oli koottu keksejä, suklaata sekä kipua lievittävää voidetta mahdollisia kisoissa syntyneitä kolhuja ja mustelmia varten.

Varsin käyttökelpoinen konsepti tämä "care package" - moneen tilanteeseen sovelias huomaavaisuusele.

Oranssi vyö

Essi on treenannut ahkerasti karaten parissa ja tänään oli jälleen vyökokeen aika. 

Testipäivä alkoi kokelaiden yhteisellä alkulämmittelyllä: hyppyjä, punnerruksia, juoksua, vatsalihasliikkeitä ja lisää hyppyjä. Tästä edettiin teknisempiin lihasvoimaharjoitteisiin:

Seuraavaksi vuorossa oli potku- ja lyöntiharjoitteita nyrkkeilykehämäisessä asetelmassa:

sekä parityönä:

Kokeen päätteeksi kokelaita testattiin yksitellen sensein määrämissä askel- / potku- / liikesarjoissa:

Kolmen tunnin hengästyttävän ahkeroinnin jälkeen kaikki kuusi oppilasta olivat hyväksytysti läpäisseet tasonsa vaatimat testit ja oli vyöseremonian ja kunniakirjojen aika. Hyväksi lopuksi asiaankuuluvat kiitokset ja kumarrukset:

Onnea Essille ja uudelle harjoituskaudelle oranssin vyön haltijana!

Run Rabbit Run 2018

Kolmen vuoden tauon jälkeen palasimme Naten ja Katarinan kanssa Coloradon Steamboat Springsiin, jossa juoksin Run Rabbit Run 100-mailisen syyskuussa 2015. Tällä kertaa sekoitimme pakkaa sen verran, että viimeksi pacerina toiminut Nate pääsi nyt juoksemaan ensimmäistä sadan mailin kisaansa ja itse sain vuorostani kokeilla pacerin roolia.

Starttia edeltävänä päivänä kävimme kisainfossa ja tutkailimme kolmen vuoden takaisia maisemia. Lähtöpisteen tuntumassa katselimme viimeksi analysoiden reitin ensimmäisiä jyrkkiä nousuja:

ja samoja profiileja, samoilla sijoilla, samoin kauhunsekaisin tuntemuksin ihmeteltiin nytkin:

(Tämänvuotinen pukukoodi laittaa kivalla tavalla pähkinänkuoreen yhteisen oppimiskäyrän kuluneen muutaman vuoden ajalta. Jotakin on opittu, ainakin siinä mielessä, että kumpikaan meistä ei osannut kolme vuotta sitten uida välttävää kummemmin.)

Kisa starttasi perjantaiaamuna viileässä, mutta aurinkoisessa säässä. Kolmen vuoden takainen vesisade oli kuin muisto vain, nyt rutikuivat rinteet vain pöllysivät, kun juoksijat lähtivät kipuamaan kohti ensimmäistä huoltopistettä, Mount Wernerin huippua.

Aamupäivällä suunnistimme Katarinan kanssa Fish Creek Fallsin huoltopisteelle, joka sijaitsi 17 mailin kohdalla. Lämpötila oli kisan ensimmäisten tuntien aikana ehtinyt kivuta lähtöviivan kolmesta Celsiuksesta jo lähemmäs kolmeakymmentä, mutta Nate saapui huoltopisteelle hyvissä voimissa:

Iltapäivän huoltopisteille ei ollut tukijoukoilla pääsyä, mutta seurailimme Naten seikkailun etenemistä GPS-trackerin avulla. Illan tullen aloimme hankkiutua Olympian Hall:ille, jossa sijaitsi puolimatkan huoltopiste ja jolta itse liittyisin Naten seuraksi reitin loppupuoliskolle.

Nate saapui Olympian Hall:ille vähän ennen puolta yötä, ensimmäisen 51 mailin jäljiltä hieman voipuneena, mutta muuten hyvillä mielin. Muutaman rakkolaastarin ja pienen yöpalan jälkeen oltiin valmiita jatkamaan matkaa (kiitos kuvasta Katarinalle):

Yötaival sujui yllättävän vaivattomasti. Olin etukäteen pelännyt, että oma harjoitteluni enimmäkseen merenpinnan korkeudella tekisi minusta mahdollisesti riippakiven, kun seurana on ohuessa ilmanalassa vakituisesti asusteleva juoksija ja reittiprofiili kokonaisuudessaan 2000-3300 metrin korkeudessa. Hengittäminen ei onneksi kuitenkaan tehnyt tiukkaa ja pysyin Naten vauhdissa ihan hyvin.

Tähtikirkas yötaivas vaihtui uuteen aurinkoiseen päivään. Maisemissa ei ollut todellakaan moitteen sijaa:

Yli vuorokauden verran matkaa taittaneet Naten jalat alkoivat vähitellen hidastua, mutta matka jatkui. 75 mailin (120 km) kohdalla tulin miettineeksi, että aika kauas, kirjaimellisesti, on tultu siitä Natesta, johon tutustuin työpaikalla Santa Clarassa 2010, ja jolla oli tuolloin elopainoa lähemmäs 150 kiloa. Hatunnoston arvoinen totaalielämänmuutos.

Päivästä tuli jälleen kuuma ja viimeiset 20 mailia osoittautuivat varsin haastaviksi. Taistelutahtoa ei kuitenkaan puuttunut. Hitaasti, mutta varmasti kivuttiin polkupätkä toisensa jälkeen, kunnes lopulta olimme takaisin Mount Wernerin laella ja jäljellä oli enää pitkä alamäki laaksossa häämöttävälle maaliviivalle. Nate otti iloisen loppuspurtin viimeisen kymmenen kilometrin etapille ja saapui maaliin ajassa 36:45. Pitkä ja työteliäs seikkailu, mutta toivottavasti kaiken vaivan arvoinen! Pacerilla oli ainakin hauskaa...

Onnittelut Natelle suuren projektin loppuun saattamisesta! Nähtäväksi jää, millaisia ulkoilmahaasteita ensi vuodeksi keksitään...

Uuden kouluvuoden käynnistelyä

Kesälomat on lomailtu ja koululaistenkin aika palata jälleen sorvin ääreen...

Essi aloitti nyt yhdeksännen luokan ja siirtyi siis Middle Schoolista High Schoolin puolelle. Lukiolaisstatuksesta seurauksena tulevat uudet koulubussiaikataulut, jotka parhaansa mukaan yrittävät leipoa näistä Tollandin teineistä todellisia aamuvirkkuja: Essin kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että bussi poimii kyytiinsä joka arkiaamu kello 06:20:

Seitsemännen luokan aloittanut Varpu jatkaa tutuissa ympyröissä Tolland Middle Schoolissa. Samaisella bussinodotuskivellä vajaata tuntia myöhemmin kuin isosisko:

Eivätköhän ne uudet päivä- ja viikkorutiinit tästä vähitellen ala taas luonnistua... Tervetuloa uusi kouluvuosi - hyvä siitä tulee!