Kiitos, kiitos, päivä

Tänään torstaina vietettiin kiitospäivää, eli amerikkalaisittain Thanksgiving:iä. Saimme jo hyvissä ajoin kutsun naapuriemme vanhempien luokse Windhamin kylään, noin puolen tunnin ajomatkan päähän.

Tiesimme jo entuudestaan Patrickin vanhempien Orlandon ja Vivianin vieraanvaraisuuden. Olimme   olleet heidän luonaan pojantyttärensä Cecin syntymäpäivillä, joista ei tarjoiluja ja viihdykettä puuttunut.

Tällä kertaa Orlando oli valmistellut ison, yli kymmenen kilon kalkkunan avoimessa uunissaan. Päälle oli vielä kasattu pekonia, ettei kalkkuna vaan maistuisi kuivalta...

Kalkkunan lisäksi oli paljon muutakin ajankohtaan sopivaa palanpainiketta. Me toimme mm. Johannan tekemiä joulutorttuja, jotta pääsisimme levittämään suomiperinnettä myös tänne meren taakse.

Ruoan jälkeen menimme ulkoiluttamaan eläimiä. Valinnanvaraa oli: vuohi, kolme koiraa ja jopa peura, joka oli heiveröisenä vastasyntyneenä ilmaantunut Vivianin ja Orlandon pihamaalle. Vivian oli ottanut tämän suojatikseen ja kuluneiden kuukausien aikana peurasta on epäilemättä tullut täysivaltainen perheenjäsen. 

Orlando on rakentanut vuohelle ja peuralle lämpimän mökin ja aitauksen, jossa niillä on hyvä olla kesät, talvet. Peura oli kasvanut sitten viime näkemän, ihan täyteen mittaan, sanoisin. Kasvatuksestaan johtuen peura kuitenkin käyttäytyi kuten mikä tahansa seuraeläin. En ole koskaan aiemmin nähnyt peuraa ulkoilutettavan hihnassa, mutta nyt tuli sekin todistettua...

Varsin mukavat pippalot, vaikkei näin suomalaisella olekaan verissä tämän vuodenajan juhlinta. Hyvä seura, herkulliset murkinat ja nelipäiväinen viikonloppu ovat mitä parhainta piristystä marraskuun arkeen.

Pihan puhtaanapito

Pihallamme kasvaa muutama komea lehtipuu. Kesällä ne tarjoavat mukavasti varjoa ja näkösuojaa, mutta nyt syksyn tullen on useampi viikonloppu mennyt lehtiä siivotessa.

Lapset ovat olleet mukana haravoinnissa ja lehtien pois viemisessä. Viime viikonloppuna jälleen kannoimme pahvilaatikoissa lehtiä  tontin reunoille ja yhteensä laatikollisia tuli melkein 80 kappaletta. Ja tätä on siis tehty jo ainakin kolme kertaa aiemmin! Nyt enää pari puuta vielä sinnittelee lehtiensä pudottamista ja sitten pitäisi olla valmista.

Hommaa ei ole otettu turhan vakavasti. Aikaa on ollut nauttia myös ihan vaan ulkona olemisesta.

Jo ensimmäisen haravointikerran jälkeen totesimme että puuhassa tarvitaan jotain vähän järeämpää, joten hommasimme lehtipuhaltimen. Se on jotain sellaista mitä ei vielä puoli vuotta sitten olisi koskaan kuvitellut hankkivansa... Ostimme akkukäyttöisen, niin sitä voi käyttää sisälläkin.

Mukavaa perusarkea

Hopsis! Koulujen alkamisesta on nyt jotakuinkin kaksi kuukautta, jona aikana Connecticut-arkemme tuntuu solahtaneen ihan mukavasti radalleen. Oleminen on toistaiseksi ollut varsin sujuvaa, eikä kenelläkään ole suuremmin nokan koputtamista.

Ehkä suurin muutos viime vuoteen verrattuna on tapahtunut Varpussa, josta on kuoriutunut reippaudessa ja iloisuudessa ihan erilainen koululainen kuin viime vuonna Toivion kakkosluokalla. Tolland Intermediate Schoolin neljäs luokka teettää paljon enemmän töitä ja päivät ovat paljon pidempiä kuin Pirkkalassa, mutta tämä onkin yllättäen osoittautunut juuri siksi, mitä kaivattiinkin. Tällaisin kommentein Varpu on luonnehtinut viime viikkoina koulupäiviään:

• "Kouluun on oikeastaan tosi mukavaa mennä, kun joka päivä oikeasti opitaan uutta asiaa."
• "Aluksi mä pelkäsin, että mua kiusattaisiin. Niin kuin Kaliforniassa Varpu-nimestä tai Suomessa mun aksentista. Mutta täällä ei kukaan kiusaakaan. Ja vaikka kävisikin niin, että jollakin tunnilla olisi sijainen, joka vahingossa lukisi paperista sen Varpu-nimen, joka on mainittu ensimmäisenä, niin siltikään kukaan luokkakavereista ei naura. Ne käskee yhteen ääneen opettajaa käyttämään "Veraa" sen sijaan.
• "Päivät on aika pitkiä, mutta ihan mukavia. Tosi paljon uusia ja tärkeitä aineita. Terveystietoa, tiedettä ja kymmensormijärjestelmän opettelua. Opettajat on kuitenkin ystävällisiä ja kannustavia."

Hyväntuulinen perusvire näkyy myös iltaisin, kun Varpu pakkailee tulevan päivän lounas- ja välipalaeväitä valmiiksi. Eväsleipä saattaa kääriytyä vaikkapa joutseneksi:

Lisäksi Varpu jättää lounasrasiaansa iloisen värikylläisiä muistutuslappuja itselleen:

Essi taas on ollut oma, tasainen itsensä. Erinomaisen hyvä sopeutuja, joka ei ole ylimaallisen innoissaan juuri mistään, muttei myöskään raivoa pikkuasioista. Essissä on selkeästi vänrikki Koskelan ajatusmaailmaa: "Asialliset hommat hoidetaan, muuten ollaan kuin Ellun kanat." Päivät sujuvat tasaisesti ja ennustettavasti omalla painollaan. Koulu kuudesluokkalaisena teettää töitä, mutta ei aiheuta yletöntä stressiä. Marsujen hoivailu, legorakennelmat ja kylpyhuoneen / autotallin nurkkaan kyhätyt tieteelliset testiasetelmat täyttävät vapaa-ajan.

Johanna nauttii arjen pienistä iloista. Kauniista maisemista, ruuhkattomista teistä ja äänikirjojen kuuntelusta töihin ajaessa. Nollasta työmatkapäivästä sitten viime kesäkuun, mikä on jättänyt ihanasti aikaa perhe-elolle. Rauhallisista koti-illoista, jolloin ihan vain pestään pyykkiä, laitetaan ruokaa, pelataan lautapelejä ja nautitaan siitä tietoisuudesta, että kaikki perheenjäsenet ovat tässä tallessa, ihan välittömällä halietäisyydellä. Pitkistä, henkevistä keskusteluista Essin ja Varpun kanssa. Ensi vuoden juoksukalenterien selaamisesta.

Jussin kotitoimisto on keskeinen tekijä tässä "kaikki voittaa"-asetelmassa. Aamuisin ei ole kiirettä lähteä mihinkään ja työt saa organisoida koko lailla vapaasti. Stressitöntä ja mielekästä. Koodauksen vauhdittamiseen käytettävä kahvi on aina hyvää. Essiltä tai Varpulta unohtunut kotiavain ei aiheuta sählinkiä ja kesken koulupäivän sairastuneen lapsenkin saa kotiutettua nopeasti, jos niikseen tulee.

Varsin kitkatonta olemista kaiken kaikkiaan. Hyvä näin =)

Sesonkiherkkua silmille

New Englandin syksyinen värimaailma pistää parastaan. Ilma alkaa olla jo jokseenkin viileä, mutta päivät ovat kirkkaita ja ruska pääsee oikeuksiinsa. Niinkin arkinen asia kuin työmatkan päivittäinen suhaaminen Oxfordiin tuntuu nautinnolta, kun moottoritie on yhtäjaksoista värien kyllästämää maisematunnelia.

Viime viikonloppuna ajelin päiväretkelle New Yorkin osavaltion pohjoisreunalle taivastelemaan Lake Placidin ympäristöä. Vuoristopoluilla oli jo paikoittain lunta ja jäätäkin, mikä teki etenemisestä ajoittain haastavaa, mutta näkymät olivat kieltämättä palkitsevia:

Oli mukavaa käydä vaihteeksi merta edempänä kalassa, tutkailemassa polkutarjontaa hieman etäämmällä. Tänä aamuna taas rutiininomaisesti ihan kotikulmilla - ihan Lake Placidin veroisiin korkeuseroihin ei näillä seutuvilla päästä, mutta kelpo lenkkimaisemia nämäkin:

Kerran jos toisenkin olemme tässä viime aikoina pohdiskelleet, että olipa onni, että päädyimme tällä kertaa kokeilemaan Kalifornian teknologiamekan asemesta itärannikkoa. Täällä on helppo viihtyä. 

Ei nimi ruuvipenkkiä pahenna

Työmaalla valtaosa päivästä kuluu yleensä erinäisten "set uppien" rakentamiseen tai purkamiseen. Tässä jokin aika sitten vietin jälleen rattoisaa puuhastelupäivää etsiessäni rakennuspalikoita uuden testilaitteiston kasaamiseksi. Optista pöytälevyä, tukivarsia, sekalainen johtokokoelma ja muuta tilpehööriä. Hauskaa oli!

Edellisen rakentajan jäljiltä paikan päälle oli jäänyt jotakin mielenkiintoista. Tämä ruuvipenkki on kaikesta päätellen nähnyt elämää jo jonkin verran, mutta merkkiä ei ole aika syönyt:

Ryhdyin uteliaisuudesta tutkimaan näiden työkalujen taustaa. Palmgrenin mallisto on nykyisellään kohtuullisen kattava - löytyy paljon muutakin kuin ruuvipenkkejä:

http://www.palmgren.com/

Omppuekskursio

Olemme nautiskelleet rennosta kotiviikonlopusta New Englandin kuulaassa syksyssä. Ruska-aika tekee tuloaan ja päivät alkavat vähitellen viilentyä.

Lauantaimme ratoksi lähdimme Varpun kanssa iltapäiväkävelylle läheiselle Wrightin hedelmäfarmille. Omenasesonki on hyvässä vauhdissa ja ex-tempore-itsepoimijoille oli tarjolla varovaisen arvion mukaan kahtatoista eri lajiketta. 

Kassi täyttyi innokkaan poimijan toimesta vikkelään. Strategiana oli poimia muutama omena jokaista lajiketta, jotta seuraavalla käynnillä tiedetään, mihin lajikkeisiin keskittyä.

Kaiken kaikkiaan mukava ja tuottelias kävelyretki. Tosin, saalista hartaudella maisteltuamme emme ole juurikaan viisaampia. Cortlandit, Jonamacit, Gingergoldit ja Honeycrispit ovat niin maanperusteellisen hyviä kaikki, että taidamme seuraavallakin visiitillä poimia omenoita täysin sattumanvaraisesti. Saatammepa noukkia mukaan muutaman kummallisen kurpitsankin...

Run Rabbit Run ynnä muuta korkeakulttuuria

Hartaudella odotettu seikkailureissu Coloradoon starttasi keskiviikkona aamupäivällä. Lennot Hartfordista Denveriin sujuivat mutkattomasti ja Nate oli Denverin kentällä vastassa. Juoksutapahtumaa edeltävinä kuukausina pacerini on ollut - jos mahdollista - tästä kisasta ja valmistautumiseen liittyvistä yksityiskohdista enemmän innoissaan kuin juoksija itsekään. Matkalla lentokentältä Nate kertoi käyttäneensä alkuviikosta kaksi vuorokautta valmistaakseen kylmäsuodatettua kahvia (!), jotta halutessani voisin ennen kisaa tai sen aikana tyydyttää kofeiinitarpeeni vähän ylellisemmin. Uskomatonta asialle omistautumista kerrassaan...

Keskiviikkoillalle ilmaantui yllättäen mukava bonusohjelmanumero. Katarinan ystävä oli aiemmin varannut liput Billy Joelin konserttiin Denverin areenalla, mutta ei nyt työmatkaesteestä johtuen päässytkään itse paikan päälle. Oli kieltämättä huikea kokemus päästä nauttimaan tuon musiikkivirtuoosin esityksestä. Tunnelma hallissa oli tiivis ja eläväinen:

Torstaina aamulla suuntasimme auton nokan kohti viikonlopun kisakeskusta. Steamboat Springs sijaitsee Coloradon pohjoispuolella, noin 300 kilometrin päässä Denveristä. Vuoristomaisemat olivat silmää hivelevän kauniita ja ruska-aika juuri alkamassa:

Kisa starttasi perjantaiaamuna mielenkiintoisissa olosuhteissa. Lähtöviivalla lämpöasteita oli pirteät viisi Celsiusta ja juoksijoita hemmoteltiin kaatosateella. Myös maastoprofiili oli luokkaa "luulot pois", kun ensimmäisen kuuden kilometrin aikana kivuttiin vertikaalisuunnassa reippaat 1300 metriä Mount Wernerin laelle. Tuona aikana vesisade ehti muuttua ensin raekuuroksi ja sen jälkeen kevyeksi lumisateeksi.

Jyrkemmän alkumatkan jälkeen reittiprofiili muuttui hieman kohtuullisemmaksi. Sade lakkasi ja taivas alkoi kirkastua. Matalan maan asukille laihanlainen vuoristoilma aiheutti kuitenkin omat haasteensa. Jalat painoivat enemmän kuin yleensä ja juoksu tuntui jähmeältä. Olin tämän ongelman tiedostanut jo etukäteen, enkä siksi ottanut stressiä hitaasta vauhdista. Coloradon asukeilla on näissä tilanteissa kiistämätön kotikenttäetu. En keskittynyt jahtaamaan tiettyä loppuaikaa vaan nauttimaan seikkailusta.

Nate ja Katarina ottivat tapahtumasta ilon irti omalla tahollaan ja heiluivat lehmänkelloineen kiitettävän aktiivisesti useammallakin huoltopisteellä. Katarina oli puuhakkaana kameransa kanssa ja piti myös sosiaalisen median ajan tasalla.

Päivän aikana saatiin nauttia kirkkaasta auringonpaisteesta ja lähes hellelukemista, mutta kisaorganisaatio oli etukäteen varoitellut "yllättävän kylmistä" öistä ja kehottanut varautumaan asianmukaisesti. 41 mailin (65 km) huoltopisteellä saikin jo kiskoa taas takkia päälle. Noin muuten kisafiilis oli mitä mainioin.

Noin 12 tuntia startista, vähän ennen iltakahdeksaa saavuin 45 mailin huoltopisteelle, jolta Nate liittyi juoksuseurakseni. Aurinko oli juuri painunut horisonttiin, joten valjastimme otsalamput käyttöön ja lähdimme seuraavalle etapille seuraamaan louhikkoista heijastimilla merkattua polkua. Kuuntelimme polun varressa kohisevia vesiputouksia, mutta visuaalinen tarkastelu jäi sysipimeässä vähemmälle.

Yön edetessä kerrospukeutuminen pääsi kunniaansa. Pikkutunneilla ohitimme reitin korkeimman huipun Summit Laken tuntumassa (3200 m merenpinnasta), jossa lämpötila oli pakkasen puolella ja puuskittainen tuuli teki ilmasta vielä astetta aggressiivisemman. Huoltopisteiden tunnelma oli kuitenkin omaa luokkaansa. Vapaaehtoiset talkoilijat huolehtivat juoksijoista väsymättömällä välittämisen asenteella. Nuudelikeittoa nuotiotulen ääressä, rakkojen runtelemien jalkojen paikkauspalvelua, kuumaa kaakaota, pannukakkuja ja voimaannuttavia kannustuksen sanoja - kaikkea, mitä voipunut juoksija vain toivoa saattaa.

Nate teki hyvää työtä pacerin asemassa. Matka taittui tasaisen varmasti, kun juoksijan väsymystä hämättiin vaihtuvilla puheenaiheilla. Yön aikana ehdimme jutella mm. asiakaspalvelutyön ihanuudesta, molekyylikemiasta ja siitä, miksi ketun happamiksi haukkumat marjat ovat englannissa viinirypäleitä, mutta suomessa pihlajanmarjoja. Pari kertaa sammutimme otsalamput ja tutkailimme Linnunrataa täysin pilvettömässä yössä.

Vähän ennen aamuviittä saavuimme Dry Laken huoltopisteelle. Matkaa oli takana 74 mailia ali suunnilleen 120 km. Nyt oli aika kiittää Natea seurasta, päästää pacer hyvin ansaituille unille ja suunnata omin päin kohti matkan viimeistä neljännestä. Olo ei ollut tässä kohtaa enää kovin kehuttava, mikä sinänsä ei tullut yllätyksenä. Käskin siis sisäisen valittajani olla vaiti ja lupasin tälle, että maaliin olisi matkaa enää ehkä reilut yhdeksän tuntia. Kyllä tämä tästä…

Auringon noustessa ilma lämpeni vähitellen. Vauhti ei ollut päätä huimaava, mutta mieli oli hilpeä. Vimmatusti särkeviä lihaksia tuntui olevan vähän joka puolella kehoa, mutta matka eteni kuitenkin. Katselin vuoristopolulta aukeavaa aamua ja olin perin onnellinen juuri siinä hetkessä, tuskaa huutavine jäsenine kaikkineni.

Varpu oli osallistunut kannustusjoukkoihin etätöinä ja laittanut Camelbakini sivutaskuun viestin, joka oli tarkoitettu avattavaksi 85 mailin kohdalla. Tämä, jos mikä lämmitti mieltä:

Saavuin viimeiselle huoltopisteelle puolisen tuntia puolenpäivän jälkeen. Huoltopisteen vapaaehtoiset olivat kannustavia, kuten aina ja toivottivat mukavaa matkaa kahdeksan kilometrin maalisuoralle, joka olisi pelkkää alamäkeä. Kuulostaa periaatteessa kivalta, mutta 157 kilometriä kulkeneet reisilihakset eivät olleet jyrkän alamäkietapin hauskuudesta kovin vakuuttuneet. Ei se mitään. Lähdin laskeutumaan rinnettä ensin varovasti lynkytellen, mutta löysin sitten jostakin mielekkään astunnan ja oivalsin vauhdin hauskuuden ihan uudella tavalla. Tällä pitkällä alamäkipätkällä useimmat kilpasiskot ja -veljet etenivät suosiolla hiljakseen kävellen, mikä oli omiaan lisäämään omaa loppukiri-intoani. Kun lisäksi oivalsin, että maaginen 30 tunnin loppuajan alitus on ihan mahdollisuuksien rajoissa, ei riemulla ollut rajoja.

Maaliviivan liepeillä oli suuren urheilujuhlan tuntua. Juoksijoiden tukijoukot olivat kerääntyneet paikalle hihkumaan ja yleisellä mekkaloinnilla suosiotaan osoittamaan. Näin myös Nate ja Katarina. Maaliviiva ylittyi ajassa 29:33, millä irtosi oman ikäsarjan neljäs sija. Ei hassumpaa.

Josko sitä sitten ryhdyttäisiin miettimään sopivaa haastetta ensi vuodelle?