Kivalla tavalla kiireinen päivä

Tänään on ehditty monenlaista mukavaa. Erinäisiä hyvän mielen aktiviteettejä lauantaipäivän ratoksi...

Auringonnousussa aamulenkille:

Aurinko - ja vesikylpyjä päivemmällä:

Ja illan hämärtyessä kurpitsalyhtyjen kimppuun. Halloweenia odotellessa...

Kummia hommia

Pitkä reissuviikko on onnellisesti ohi ja nyt saa taas tovin nautiskella kotielämästä. Maanataina aamuyöstä suuntasin kohti Dallasia ja metallintyöstömessuja, jossa päivystystä riitti keskiviikkoon asti. Keskiviikkoiltana otettiin kurssi kohti Las Vegasia ja isomman mittakaavan messutapahtumaa, SGIA 2012:a.

Torstai-iltana Coherentin joukkio kokoontui illastamaan Vegasin keskustaan, Cosmopolitan-hotellille, jossa myyntiedustajamme pitivät majaa. Ylevän aterian jälkeen kävimme kuikuilemassa kaupungin iltavalaistusta 38:nnen kerroksen parvekkeelta:

Kieltämättä jännä kokemus, mutta jokin noissa silmille hyppivissä värivaloissa pistää vastaan... Osa porukasta jäi loppuillaksi pelaamaan, kuten kunnon Vegas-turistit ainakin. Itse en jaksanut kasinolla notkumisesta perustaa, joten vetäydyin metropolin hälystä verraten aikaisin.

Myyntipäällikkömme Steve ilmaantui seuraavana päivänä messutiskille tyytyväisyyttä myhäillen. Onni oli suosinut rohkeaa edellisillan Craps-pöydässä ja mukaan oli kolmenkymmenen satalappusen tukku. Äkkirikastumisensa innoittamana tämä alkoi pohdiskella, miten siististi setelipaperia saisi leikattua laserilla. Pitihän tuota toki kokeilla - yksityiskohtainen Fenix-lintufiguuri soveltui tähän tarkoitukseen oikein hyvin:

Hmmm... Melko surrealistinen kokeilu, etten sanoisi. Ei liene yllätys, että Las Vegasin reissulla rahaa palaa helposti, mutta tällä kertaa ilmaus sai ihan kirjaimellisen merkityksen...

Pitkänpitkä messuviikko saatiin lopulta päätökseen lauantai-iltana ja hartaudella odotettu kotimatka sai alkaa. Miten ihanaa olikaan päästä omaan kotiin, omien rakkaiden luo, omaan sänkyyn nukkumaan!

Hatunnosto Jussille, joka oli ritarillisesti toimittanut kotirintamamiehen virkaa koko pitkän viikon!

Nyyttikestit

Essin ja Varpun iltapäiväkerhossa oli taas vuotuiset nyyttikestit, jossa lasten vanhemmat pääsevät esittäytymään toisilleen. Se olikin tällä kertaa oikein mukavaa ajanvietettä, sillä Johanna on Las Vegasissa messuilla ja lapset alkavat olla isän keitoksiin jo aika kyllästyneitä. Tarjolla oli pitsaa, lasagnea, kanankoipia ja ties mitä muita herkkuja, sekä tietysti jälkiruoat päälle...

Pasta-askartelua

Viimesyksyisen sushikurssin jälkeen Varpu on muistanut aina silloin tällöin kysellä, eikö taas voitaisi mennä kokkauskurssille oppimaan jotakin uutta. Ajatus oli mielestäni vallan mainio, joten kaivoimme esille Cucina Bambinin kurssikalenterin ja suuntasimme tänä iltana opiskelemaan pastanteon alkeita.

Illan anti oli varsin mielenkiintoinen. En ole itse koskaan aiemmin ryhtynyt pastaa kokkaamaan ihan atomeista, joten ehkä oli jo aikakin. Lähdimme siis liikkeelle vehnäjauhoista, kananmunista ja muutamasta minimaalisesta lorauksesta vettä:

Itse mankelointi oli tietenkin kaikkein hauskin vaihe. Varpu valssasi pastataikinaa hartaudella ja mitä luultavimmin mainitsee tämän oivallisen työkalun ryhtyessään kirjoittamaan joulupukille:

Ja tulostahan syntyi...

Kun vielä pääsimme vihkiytymään perusteellisesti tomaatti- ja juustokastikkeiden saloihin, oli puuhastelun loppuhuipennuksena tarjolla jokseenkin ideaalinen iltapala. Ollapa aikaa ja viitseliäisyyttä askarrella näitä jatkossa kotonakin...

Lokakuun loska...

... eiku intiaanikesä!

Kärsivällisyydestä

Ohikulkijoista korvaan supatettua:

Varpu: "Äiti, huomasitko tuon naisen, joka äsken käveli meidän ohi?"

Äiti: "Joo."

Varpu: "Mutta huomasitko, että sillä oli käsi kipsissä. Ja silti se hymyili. Eikö se olekin vähän ihmeellistä? Jos käsi on poikki tai murtunut, niin eikö siihen silloin satu niin paljon, ettei ehkä pysty hymyilemään?"

Äiti: "Hmmm... En kyllä tiedä, kun ei ole itsellä koskaan ollut käsi tai mikään muukaan murtunut. Mutta luulisin, että jos käden pitää olla kipsissä vaikka kuusi viikkoa, niin ehkä sitä särkee kovasti vain ensimmäiset pari päivää ja sen jälkeen vähemmän ja vähemmän. Ja lääkärit antavat varmasti särkylääkkeitä, jottei sitä kättä ihan hurjasti särkisi."

Varpu: "Niinkö? Oletko siis varma, ettei siinä kädessä ole ihan kärsivällistä kipua koko kuutta viikkoa?"

Kuutamolla

Pahoittelemme heikkoa kuvan laatua, mutta kaikkine vajavaisuuksineenkin se tiivistää kaiken oleellisen perjantai-illan vietostamme:

Kuu (ylhäällä), Essi (alavasemmalla) sekä Varpu (alhaalla oikealla).

Essi ja Varpu innostuivat kovasti otsalamppuhifistelystä, jonka parissa tulin viettäneeksi hetken jos toisenkin ennen kahden viikon takaista juoksutapahtumaa. Tytöt oivalsivat kertomattakin, että pimeän aikaan liikkumisessa on sitä jotakin, perusjuoksemista hohdokkaampaa. Otsalamppuja on käytetty jonkin aikaa "kokeilumielessä" pihaleikeissä ja iltahämärissä parvekkeella, mutta ei kestänyt kauaa, kun Essi ehdotti ihan oikeaa polkulenkkiä pimeässä.

Viime viikonloppuna lupasin - lähes täysikuuta silmällä pitäen - että viikon päästä on hyvä ajankohta. Perjantaita ja sittemmin pimeän tuloa odotettiinkin sitten suurella hartaudella... 

Suuntasimme Fremont Older:in maastoihin, jossa ei tähän aikaan enää juuri muita näkynyt. Kuuntelimme heinäsirkkoja ja lintujen ääniä. Kipusimme ylös aukeammalle paikalle, jossa sammutimme lamput ja katselimme tähtiä. Varpu oli hieman varautunut, kuunteli pensaista kuuluvia rasahduksia epäröiden ja kysyi aina välillä, onko tämä ihan varmasti turvallista. Essi kehotti Varpua "nauttimaan poluista" ja juoksenteli itsenäisesti sinne tänne oman lamppunsa valossa kuin tekisi tätä harva se ilta.

Saa nähdä, joko huomisiltana mennään uudestaan...?