Taikajuomat

Varpulla on ollut jo jokusen päivän ajan kylpyhuoneessa tärkeä projekti. Lavuaarin vieressä on pieniä purkkeja, joihin on sekoiteltuna vettä, saippuaa, pihalta löytyneitä kukan terälehtiä, milloin mitäkin. Tämän mielenkiintoisen lillingin tarina on seuraavanlainen:

"Tämä tässä on love potion (rakkausjuoma). Se, joka sitä juo, voi sitten ihastua ja rakastua toiseen ihmiseen, joka oli aluksi ihan vaan joku tuttu."

Tänään "love potion"-purkkien rinnalle oli ilmaantunut ihan uudenlaista lientä...

Äiti: "Mitäs tämä on?"

Varpu: "Tämä on reverse (vastakohta). Love potionin reverse."

Äiti: "Mitä tapahtuu, jos sitä juo?"

Varpu: "Love potionin reverse on hate potion (vihajuoma). Voi käydä vaikka niin, että joku juottaa sulle sitä salaa, mutta se vaikutus ei alakaan heti, vaan joskus yhtäkkiä paljon myöhemmin. Jonakin päivänä olet ehkä vaikka kirkossa tosi hienot vaatteet päällä jonkun miehen kanssa ja kesken kaiken alat ihmetellä että mikä ihmeen tyyppi tuo oikein on."

Pelottava ajatus.

Nuorena nukkunut

Radiossa soi tämän tästä rasittava vinkumourunta "If I Die Young" ("Jos kuolen nuorena"), joka ärsyttää rajatta, mutta toisaalta antaa hyvän lähtökohdan mitä mielenkiintoisimmille keskusteluille. Tänään tällaista...

Varpu: "Mä en kyllä oikein ymmärrä tuota laulajaa. Miksi joku toivoisi kuolevansa nuorena?"

Äiti: "Hyvä kysymys, en minäkään."

Varpu: "No on siinä tietysti se hyvä puoli, että lapsena kuolleet pääsevät aina taivaaseen. Taivaaseen pääsee kuolemansa jälkeen silloinkin, jos on aikuisena ollut tosi kiltti. Ne, jotka on olleet aikuisena pahoja, joutuvat sinne toiseen paikkaan, joka on taivasta vastapäätä, mutta jonka nimi on vähän niin kuin kirosana, enkä viitsi sanoa sitä ääneen. Eikö olekin fiksumpaa jättää se sanomatta?"

Äiti: "Ilman muuta."

Varpu: "Ne, jotka joutuvat sinne kirosanapaikkaan, istutetaan siellä tulenkestävään tuoliin. Sitten joku sytyttää kaiken palamaan. Tuoli kestää tulta, sinä et. Se on aika murheellinen loppu."

Kesätunnelmia meiltä ja muualta

Tälle viikolle olemme onnistuneesti mahduttaneet kesäpuuhastelun parhaimmistoa siellä sun täällä. Maanantaina nautiskelimme viimeisestä Suomi-lomapäivästä ja suuntasimme vanhalle tutulle Onkiniemen uimarannalle. Näsijärven vesi oli vilpoista ja rantamaisemat yhtä ihania kuin aina ennenkin:

Tiistaiaamuna lähdimme ensin junalla Tampereelta Tikkurilaan, josta bussikuljetuksella lentoasemalle. Lentomatkamme Helsinki-New York-San Francisco sujui varsin kitkattomasti, mitä nyt vaihto New Yorkissa meni jälleen kerran ihan minuuttipeliksi. Ensimmäinen lento oli hieman myöhässä ja rajamuodollisuuksiin saa aina uppoamaan hetken jos toisenkin, mutta reippaasti kipitellen selvisimme kuin selvisimmekin lähtöportille ajoissa.

Kaiken kaikkiaan paluumatka onnistui hyvin jouhevasti, ilman suurempia yllätyksiä. Tytöt jaksoivat reippaasti koko pitkän päivän ja yllättäen jopa matkalaukku päätyi täsmällisesti sinne, minne pitikin. Jussi oli meitä vastassa San Franciscon kentällä ja väsyneet matkalaiset olivat perin onnellisia päästessään omiin sänkyihinsä hippasen ennen puoltayötä. Ovelta ovelle koko lailla tarkkaan vuorokausi.

Lapset ovat asettuneet uudelle aikavyöhykkeelle suuremmitta hankaluuksitta, joten eilen ja tänään olemme saaneet nautiskella helteisistä kesäpäivistä uiden, pyöräillen ja kiipeillen. Tänään suuntasimme Mount Diablon kupeessa sijaitsevaan Rock Cityyn - jännittävistä kivimuodostelmista kun ei voi saada kyllikseen:

 Ei ollenkaan hassumpi paikkavalinta viimeisten lomapäivien ratoksi...

Me päästiin kotiin.T.Essi

Suomi-lomaviikon kolmen kärki - suuntaan ja toiseen

Hajanaisia huomioita viiden lomapäivän ajalta...

Ilahduttaa rajatta:

1. Ihmiset. Miten onkaan ihanaa, että on olemassa ystäviä, joiden kanssa on kerrassaan vaivatonta jatkaa juttua siitä, mihin viimeksi jäätiin vaikka välissä olisikin ollut vuosi tai kaksi, matkaa joitakin tuhansia kilometrejä?

2. Liikennöinti. Yhteiskunta, joka on suunniteltu siten, että joka paikkaan ei tarvitsekaan liikkua autolla. Kävely, juokseminen, pyöräily ym. ovat aivan toimivia vaihtoehtoja paikasta toiseen siirtymiseksi. Tässä kohtaa kunniamaininta isälle, joka oli huomaavaisesti huollattanut polkupyöräni kesän korvalla sekä Lempäälän kunnalle, joka oli rakentanut oivallisen kevyen liikenteen väylän Vanattarantielle. Tällä baanalla kulkeminen oli takavuosina enemmän tai vähemmän riskaabelia touhua.

3. Ruisleipä. Tämä ei kaivanne tyhjentävämpää selitystä?

Ei ilahduta ensinkään:

1. Kauppojen tuoretavaraosastot. Meksikaanojen hedelmäputiikin hinta-laatu-suhteeseen tottunut lienee tässä kohtaa piloille hemmoteltu. Kaukaa kuskatut, kaasukaapissa kypsennetyt hedelmät ovat murheellinen näky, eikä suolainen hinta paranna makua yhtään.

2. Kauppojen vaateosastot. Heinäkuu vaihtui juuri elokuuksi ja esimerkiksi lastenvaateosastot pullistelevat jo välikausihaalareita. Joko nyt enteillään syksyn vesiräntäloskapimeyttä? Pelottava ajatus.

3. Kuppikoko. Äkillisen kahvinhimon yllättäessä voi "kotipuolessa" marssia Starbucksiin. Investoimalla 2.5-4 dollaria (2-3 euroa) saa oivallista kahvia reilut puoli litraa, josta riittää iloa pitkäksi aikaa. Suomessa kahvi "ulkona" maksaa helposti viisi euroa ja kahvikupin koko on verrattavissa sormustimeen. Huijausta.

Lempäälä ER

Lomanvieton tiimellyksessä sattuu ja tapahtuu... Essin ja Varpun tämän päiväinen uintireissu sai kivuliaan lopun, kun Essin jalka lipsahti rannassa vasten terävää kiveä ja jalkapohjaan tuli pieni, mutta syvä haava. Tilanne korjattiin alkuun laastarilla, mutta koska verentulo ei ottanut tyrehtyäkseen, päätimme käydä näyttämässä jalkaa ensiavussa.

Illaksi olimme suuntaamassa Valkeakoskelle Varpun kummeja tervehtimään, joten vanha tuttu Lempäälän terveyskeskus oli sopivasti matkan varrella. Sinne siis. Tilanne oli siinä mielessä vähän surkuhupaisa, että Essi suhtautui haaveriin melko maltillisesti, kun taas Varpu oli täysin paniikissa isonsiskon puolesta ja itki jo valmiiksi.

Lempäälään saavuttuamme kello oli vähän vaille viisi ja alkuillan päivystys juuri alkanut. Muita potilaita ei jonossa ollut ja Essi pääsi sairaanhoitajan tarkastettavaksi varsin pikaisesti. Alustavan arvion mukaan täytyisi jalkaan laittaa muutama tikki - tästä ajatuksesta Essi ei pitänyt ollenkaan ja rauhallinen asenne alkoi hieman rakoilla. Vieressä seurannut Varpu oli järkytyksestä suunniltaan.

Lääkärin tutkittua jalan "kauhuskenaario" vahvistettiin. Lääkäri selitti asiallisesti Essille, että ensin laitettaisiin puudutuspiikki (eieiei!) ja sen jälkeen haava ommeltaisiin kiinni (eieieieiei!), mutta puudutetun jalkapohjan ompelu ei tekisi kipeää (hyvä yritys). Ennen operaation aloittamista Essi esitti erikoisen pyynnön: "Voitko, äiti, mennä Varpun kanssa odotushuoneeseen leikkimään? Mä olen täällä mieluummin yksin." Lääkärin ja sairaanhoitajan mukaan tilanne voidaan hoitaa ihan niin kuin potilaasta itsestään parhaalta tuntuu ja Varpu oli enemmän kuin mielellään poistumassa veritahrojen koristamasta toimenpidehuoneesta, joten äidin oli vain sopeuduttava siihen ja jätettävä esikoinen pärjäämään itse. Hoitaja lupasi tulla hakemaan, jos tukea tarvittaisiin.

Odotusaulassa televisiosta parahiksi alkanut Pikku Kakkonen rauhoitti Varpua kiitettävästi. Paniikki-itku lakkasi ja seuraavan parinkymmenen minuutin aikana kysymys "Kuoleeko Essi?" toistui vain muutaman kerran. Vakuutin, että Essin jalka saataisiin pian kuntoon, eikä ollut syytä pelätä.

Pari kertaa odotushuoneeseen kantautui sydänjuuria riipaiseva huuto, mutta lääkäri ja sairaanhoitaja selättivät piikkikammoisen lapsen pelkotilat rautaisella kärsivällisyydellä. Jonkin ajan kuluttua hoitaja tuli ilmoittamaan, että jalkapohja oli nyt tikattu ja varmemmaksi vakuudeksi liimattu. Saimme jatkohoito-ohjeistuksen ja sen jälkeen saimme mennä hakemaan Essin toimenpidehuoneesta. Olimme kaikki kolme perin huojentuneita ja Essi oli iloinen saadessaan luvan kävellä rakennuksesta ulos...

Vasta Valkeakoskea kohti ajaessani oivalsin, että missään vaiheessa meiltä ei tiedusteltu vakuutustodistusta tai luottokortin numeroa. Yhdysvaltain meininkiin tottuneena tämä havainto oli hämmentävä. Aika hieno terveydenhuoltojärjestelmä täällä - tästä systeemistä on suomalaisen syytä olla ylpeä!

Toisen viikon suomikuulumiset

Maissilakissa on ollut viime päivinä vähän hiljaista. Johanna on Suomessa ja minä olen yrittänyt toipua aikaeroväsymyksestäni, samalla töitä tehden. Nyt on kuitenkin sopiva hetki kirjoitella raporttia jälkimmäisestä suomiviikostani.

Kotiuduimme siis lasten kanssa Porista sunnuntai-iltana ja lapset jäivät mökille mummun ja vaarin hoidettaviksi. Itse olin suunnitellut meneväni Säätäjien kanssa mökille maanantaina, joten palasin Tampereelle.

Mökki sijaitsee Pälkäneveden rannalla. Ilma oli koko päivän sateinen, mutta se ei saunomista, makkaranpaistoa ja tarinointia haitannut. Koska yöpyjiä oli runsaasti ja mökissä vähän ahdasta, en jäänyt yöksi vaan ajelin yöllä noin kello kahden aikaan takaisin Tampereelle. Sen jälkeen ei ollutkaan yhtään vaikeaa saada unen päästä kiinni!

Tiistaille ei ollut mitään muita suunnitelmia, joten ajattelin käydä syömässä perinteisen mustamakkaran panimoravintola Plevnassa Tampereen keskustassa. Eipä ollut maku muuttunut miksikään vuoden aikana...

Keskiviikkona oli suuntana Tammela, jossa Jukka-pappa ja Sirkka-Liisa viettivät kesää mökillään. Naapurissa oli ikivanha traktori, jota yritettiin saada käyntiin, mutta heikolla menestyksellä. Aurinkokin näyttäytyi ja välillä oli oikein mukava keli, ainakin kunnes oli aika lähteä. Silloin iskikin oikein kunnon myräkkä ja kotimatkalla auton pyyhkijät eivät kerinneet suihkimaan kaikkea vettä pois näkökentästä. Tuttuun tapaan vein lapset taas mökille ja itse vetäydyin kaupungin rauhaan.

Essille ja Varpulle oli sovittu tapaaminen ja yökyläily Tarjan luona torstaille. Hain lapset mökiltä ja ajoimme Lempäälään. Jälleennäkeminen oli totta kai riemukas. Lapset kertoivat kuulumisia sellaisella innolla, ettei siitä sekamelskasta saanut aikuinen mitään selvää. Tarjan kanssa vaihdoimme kuulumisia paljon rauhallisemmissa merkeissä, aidon suomalaisen kotiruoan äärellä.

Tarjalta jatkoin matkaa Vesilahdelle. Ystäväni Juha ja Nina olivat saaneet lauantaina vauvan, jota menin katsomaan. Tyttövauva vaikutti varsin rauhalliselta ja söi, nukkui ja... teki muita juttuja, kuten vauvojen kuuluukin. Jäin yökylään ja pelasimme hauskaa Dominion – Valtakunta-korttipeliä sekä katsoimme elokuvia yömyöhään.

Perjantaille oli suunniteltuna "naapureiden" luona käynti Lempäälässä. Tonttimme odottelee siellä edelleen, että siihen pöllähtäisi jostain talo. Harmillisesti olin unohtanut tuliaiset Tampereen tukikohtaan, joten jouduin käymään siellä ennen kun hain lapset Tarjalta.

Tontti oli ehtinyt kasvaa niin pahasti umpeen, etten meinannut päästä peränurkkaan katsomaan, vieläkö luumupuumme on hengissä. Joku risu siellä verkkoaidan sisällä edelleen kasvoi, ei välttämättä luumupuu, mutta kuitenkin... Naapurimme Jari lupasi kokeilla uutta harvennussahaansa tontillamme.

Lauantaina Porin mummu tuli ystävänsä kanssa käymään Tampereella viettämässä syntymäpäivääni. Menimme Hämeenkadulla sijaitsevaan japanilaiseen Maruseki-ravintolaan. Olemme Johannan kanssa ihastuneet japanilaiseen ruokaan ja halusin esitellä sitä äidillenikin. Marusekin antimet olivat aivan vertailukelpoisia lukuisiin japanilaisiin ravintoloihin täällä Piilaaksossa, eikä vieraiden kommentit ainakaan kovin tyrmääviä olleet.

Tampereelta suuntasimme mökille, jossa mummu, vaari ja lapset jo odottivat. Sitten suuntasin takaisin Tampeelle, jossa sunnuntai meni melko hiljaisissa merkeissä, laukkuja pakatessa ja pyykkiä pesten.

Jussi-serkku vei minut maanantai-aamuna Helsinki-Vantaan lentokentälle, jossa piti vielä napsaista kuva harmaasta säästä...

Lento Suomesta New Yorkiin meni sujuvasti, mutta jälkimmäinen lento viivästyi, kun juuri kiitoradalla odottaessamme alkoi jonkun huoltoluukun merkkivalo palaa ja piti palata portille tutkimaan, onko luukku auki. Menetimme paikkamme kiitoradan jonossa ja pääsimme ilmaan puolitoista tuntia myöhässä.

Johanna tuli hakemaan minua San Franciscosta myöhään maanantai-iltana ja oli se vaan ihanaa päästä takaisin oman kullan luokse! Valitettavasti Johannalle oli tiedossa työmatka torstaille, joten montaa päivää emme päässeet nauttimaan yhdessäolosta.

Tiistai-illaksi oli varattuna pöytä Cupertinon Benihana-ravintolaan, jossa kokit loihtivat ruoka-annokset silmien edessä. Touhua oli ilo seurata ja esitystä oli terästetty mm. veisten heittelyllä ja mausteiden rytmikkäällä annostelulla. Essi ja Varpu sanoisivat, ettei ruoalla saa leikkiä...

Loppuviikko meni utuisissa merkeissä, aikaeron kanssa painiessa. Aikaisin lauantai-aamuna vein Johannan San Franciscoon, josta hänen Suomi-seikkailunsa vuorostaan alkoi.