Big Sur

Sunnuntain ratoksi päätimme tehdä vaihteeksi retken vähän pidemmälle. Suuntasimme ensin vuorten lomitse rannikolle ja sitten kuvankaunista ykköstietä kohti etelää, Big Sur:iin. Päätähtäimenämme oli Pfeiffer Big Sur State Park, joka tarjosi mukavat puitteet evästauolle:

Lounastamisen lomassa seurasimme purossa ohiajelehtivia ukkeleita. Tätä aktiviteettia olisi kieltämättä ollut hauska kokeilla itsekin:

Ajatuksenamme oli myös tehdä pieni patikkaretki Pfeifferin punapuumetsässä, mutta Varpun yllättävä "uintiretki" evästauon päätteeksi vesitti vaatteiden ohella suuren osan reippailumotivaatiosta... Ei se mitään, nähtävää riitti paluumatkankin varrella yllin kyllin, joten hieman aikaistettua kotiinlähtöä emme juuri muistaneet harmitella. Rantamaisemat olivat huikeita ja mereltä puhalsi mukavan virkistävä tuulenvire:

Bixby Creek Bridgen ääreltä aukesi vaikuttava näkymä. Sillalla huristelevien autojen ja kanjonin pohjan välillä on melkein sata metriä tyhjää. Hatunnosto hänelle, joka aikanaan teki lujuuslaskelmat ennen sillan valmistumista vuonna 1932...

Paljonko kello on?

Essi ja Varpu kävivät koko lauantai-aamun ylikierroksilla, joten oli selvää että jotain järkevää tekemistä piti keksiä. Koska pienimmästäkin asiasta meinasi tyttöjen välillä tulla riitaa, päätimme jakautua kahdeksi joukkueeksi: Essi sai jäädä isän kanssa kotiin Varpun mennessä äidin kanssa autoa pesettämään ja uutta turvaistuinta ostamaan vanhan pieneksi käyneen tilalle.

Essi oli jo pitkään kysellyt, koska hän saisi oman rannekellon. Koska Essi ei kuitenkaan vielä tuntenut kelloa, ajattelimme että voimme sellaisen hankkia sitten kun Essi osoittaa kiinnostusta kellotaulun opetteluun. Tänään olikin sitten sopivaa kahdenkeskistä aikaa opetella kellonaikoja ilman Varpun jatkuvaa kyselytulvaa ja omia tulkintoja.

Harmittavasti taloudesta ei löytynyt yhtäkään viisarikelloa jossa olisi numerot ja Essi ehdottomasti kieltäytyi harjoittelemasta kellolla jossa numeroiden virkaa toimitti pelkät viivat. Piti siis rakennella jonkinlainen havaintoväline. Onnekasta kyllä, Suomesta tulleiden toimistotarvikkeiden mukana oli tähän hommaan välttämättömiä haaraniittejä, joten hieman askartelua vakuutusyhtiön lähettämän mainoskirjekuoren materiaalista ja oiva harjoituskellotaulu oli valmis. Ihan tuli omat kouluajat mieleen sitä väkerrellessä:

Varsin pian Essi hoksasikin tasatunnit ja puolet tunnit. "Yli" ja "vaille" on vielä vähän hakusessa, mutta eivätköhän nekin pienen lisäharjoittelun jälkeen tule tutuksi.

Etsii, etsii...

Työpaikan metsästys etenee vaihtelevalla menestyksellä. Parin viikon takaisesta haastattelusta saamani kontaktilistan turvin lähestyin viittä Peterin tuttua. Valtaosin tunnelma tuntuu tällä hetkellä olevan odottava: alan yritykset ovat alkavassa nousukiidossa viime aikojen matalalennon jäljiltä. Neljässä vastauksessa viidestä todettiin, että tällä hetkellä ei vielä "uskalleta" rekrytoida uutta väkeä, mutta useimmilla tuntuu olevan vahva usko siihen, että 3-6 kuukauden aikajänteellä vientiä olisi enemmän. Viidennen vastauksen takaa olisi löytynyt melko varma tärppi, mutta kompastuskivekseni muodostui EAD-kortti (työlupa), joka toukokuun alkupäivinä anottuna antaa odottaa itseään pahimmassa tapauksessa elokuun alkuun. Byrokratian rattaat pyörivät sen verran hitaasti, ettei sorvin ääreen ole asiaa vielä kesäkuussa, kuten työnantaja olisi toivonut. Harmillinen takaisku =(

Positiivinen yllätys on ollut se, miten "ei kiitos"-vastauksetkin ovat lähes poikkeuksetta yrittäneet tavalla tai toisella auttaa eteenpäin. Mielenkiintoinen ketjureaktio on poikinut jälleen puolen tusinaa uutta sähköpostiosoitetta, joihin on voinut lähettää CV:nsä ja kertoa terveisiä edelliseltä. Tilanteen, jossa työnhakija ohjataan mitä ystävällisimmin kilpailijan pakeille, voi tietysti tulkita monella tavalla, mutta tähän mennessä tämä dominoefekti on lähinnä ilahduttanut…

Eilen sain sähköpostia eräältä näistä "neljännen asteen" kontakteista. (Siis jos ajatellaan, että Jussin esimies Stuart on ensimmäinen linkki, Peter seuraava ja tämän tutun tuttu edelleen ketjussa seuraavasta seuraava…) Tehtävä vaikutti taustoihini nähden jokseenkin täysosumalta ja sovimme puhelinhaastattelun täksi päiväksi =)

Haastattelu sujui varsin hyvin (jopa ennakkoon pelkäämästäni ranskalaisaksentista huolimatta), mutta lopputulos oli valitettava pettymys. Työkokemus olisi juuri sitä mitä kaivattiin, mutta koulutustaustassa olisi toivomisen varaa. Harmillinen takaisku, taas! Etsintä siis jatkukoon. Ehkä korjaan puutostilani hankkimalla iltalukemiseksi kuitufysiikkaa - tai sitten laitan hakemuksen Safewaylle ;)

Tämän päivän voittaja on Varpu, jolle luvattiin "jotakin kivaa", jos osaa käyttäytyä mallikelpoisesti ja hiljaisesti sen aikaa, kun äidillä on puhelinhaastattelu kesken. 25 esimerkillisen hiiskahduksetonta minuuttia olivat kerrassaan loistava suoritus ja palkintona tästä iloinen iltapäivä Essin kanssa "The Jungle"-puuhapuistossa. Voi olla, että tytöt toivovat pian tällaisia haastatteluja mieluusti enemmänkin...

Mielenkiintoisia sanavalintoja

Varpu katselee hammastahnatuubia: "Lukeeko tässä, että pese hampaasi huolellisesti hammastahnalla ja vedellä?"

* * *

Varpu katselee koiraa: "Ei kai tuo koira tule tänne? Mä en tykkää koirista. Koirat haukkuvat äänekkäästi ja tekevät minut levottomaksi. Kissat on paljon miellyttävämpiä."

Eksoottiset kielikontaktit

Tänään odottelimme eskarin portilla koulun päättymistä muutaman muun äidin kanssa. Tien varressa on pysäköintikieltomerkkiä pitelevä tolppa, jota Varpu ryhtyi aikansa kuluksi halailemaan (mikä lieneekään tolpan virka pienen ihmisen mielikuvitusmaailmoissa - sitä tiedä en...) Muuan korealaisäidille tulikin tästä mielenkiintoinen muistikuva mieleen:

Äiti #1: "Hei, arvatkaa, mitä muistin juuri! Näin kerran internetissä tosi hassun videopätkän. Siinä oli joku, ehkä 3-4-vuotias lapsi, joka laittoi kielensä tuollaiseen tolppaan talvella. Oli tosi kylmä ja sen lapsen kieli jäätyi siihen kiinni."

Äiti #2: "Ihanko totta? Voiko sellaista oikeasti tapahtua?"

Valaisin keskustelukumppaneita kertomalla, että voipa hyvinkin tapahtua. En tiedä, paljonko valehtelin, kun sanoin, että suurin osa suomalaislapsista kokee kyseisen tilanteen ainakin kerran... Itse muistan kokeilleeni temppua jonakin talvena Tampereen Keskustorilla bussia odotellessa. Siitä kerrasta viisastuin sen verran, että toistamiseen ei tarvinnut kokeilla. Essi ja Varpu ovat sentään tämän asian suhteen uskoneet puhetta, eivätkä ole kokeneet tarvetta ryhtyä käytännön tutkimuksiin ;)

Kypsyyskysymyksiä

Ei liene yllätys kenellekään, että Varpu harrastaa lähes päivittäin syvällisiä ruokateknisiä pohdintoja. Tarinoiden yksityiskohtia kuunnellessaan on ulkopuolisen toisinaan helppo pudota kärryiltä. Näin kävi viimeksi tänään. Ajoimme kotiin ruokakaupasta ja Varpu halusi ehdottomasti kuljettaa sylissään banaaniterttua, joka antoikin kelpo sysäyksen tajunnanvirralle:

"Nämä raukat on vielä vähän vihreitä. Niillä on tosi paha sairaus, sen nimi on valtavuusrokko." ... "Mä koitan hoitaa näitä ihan hellästi tässä sylissä. Ehkä ne sitten paranee. Jos ne vaikka laulamalla rauhoittuisi?" ... (surumielistä laulua) ... "Ei ne kyllä taida parantua. Ne kuolee siihen valtavuusrokkoon. Sitten kun ne on kuolleita, ne muuttuu keltaisiksi ja lopuksi ne voi syödä."

Eilen pohdiskeltiin lihan kypsymistä:

Varpu: "Mitä siellä uunissa on?"

Äiti: "Porsaanlihaa."

Varpu: "Entä, jos käykin niin, että se porsas herää henkiin kesken kaiken?"

Äiti: "Luuletko, että niin voisi käydä?"

Varpu: "Kyllä. Uunissa on niin kuuma, ettei siellä ehkä saa nukuttua."

Vuosikirja

Essillä on vielä reilut kaksi viikkoa koulua jäljellä, mutta Varpun viimeinen preschool-päivä oli jo tänään. Lukuvuoden lopettajaisiksi oppilaat saivat periamerikkalaiseen tapaan vuosikirjat. Iloisen kuvakirjan näköiseen vihkoseen on koottu muistoja vuoden varrelta: valokuvia "koulutyöstä", retkistä ja yhteisistä juhlista (Halloween, joulu, äitienpäivä, ...) sekä esim. kaikkien lasten "Minusta tulee isona..."-suunnitelmat.

Varpu on ollut vuosikirjastaan perin innoissaan, vaikka kesken vuoden aloittaneena ei ole päässytkään kirjan juoneen mukaan ihan alusta alkaen. Katselee hartaudella valokuvia ja murehtii jo nyt sitä, miten kova ikävä tulee kavereita ja Mrs. Hessler:iä kesän aikana. Mutta ajatellaanpa positiivisesti:

"Onneksi mulla on kuitenkin kuvat Collinista ja Kelbystä, etten mä unohda, minkä näköisiä ne on."

"Sitten, kun me lähdetään Suomeen, mä voin pakata tän kirjan mukaan ja näyttää kaikille, millaista meidän preschoolissa oli."

Essi ei yllättäen nostanut Varpun saamasta vuosikirjasta epäreiluusmekkalaa, vaan kuittasi opuksen lähinnä olankohautuksella. Tosin, saahan Essi toki oman vuosikirjansa ihan lähiaikoina myöskin. Odotan mielenkiinnolla - ja tunnen taas pienen piston sisimmässäni, kun mietin, että joku ahkerimus on nämäkin teokset hyväsydämisesti talkoillut, siinä, missä itse olen taas pakoillut vastuuta ja sulautunut tapettiin, kun vapaaehtoisia askartelijoita on peräänkuulutettu. Ottaa kai aikansa, ennen kuin yhteisöllinen palvelualttius löytää paikkansa suomalaisen epäsosiaalisesta selkärangasta?