Heräteostoksia

Olipa taas mielenkiintoinen hedelmäkauppakäynti. Muiden muassa tällaisia tarttui mukaan tällä kertaa:

Tuo keltainen, jokseenkin omenan näköinen otus on "Quince Pineapple" (kvitteniananas?). Karvaiset kaverit ovat tuoreita manteleita.

STAR Testing

Essin koululla on voinut tällä viikolla aistia erityisen keskittyneen ilmapiirin. Käsillä ovat ne kaksi viikkoa vuodesta, jolloin kaikilla Kalifornian julkisilla kouluilla suoritetaan STAR-testit, toisin sanoen joukko valtakunnallisia kokeita eri oppiaineista, joilla määritellään, miten hyvin oppilaat ja koulut pärjäävät kansallisiin standardeihin suhteutettuna. Essiä nämä kokeet eivät kosketa vielä nyt eivätkä ensi vuonnakaan, mutta toisen luokan keväästä eteenpäin STAR-testit ovat jokavuotinen ruljanssi.

Koululaisten ja vanhempien suhtautuminen testeihin on varsin ristiriitaista. Vaikka koulut yrittävät korostaa ilmapiirin säilyttämistä rentona ja sitä, ettei testauksesta ole tarkoitus tehdä elämää suurempaa stressitekijää, on selvää, että kaiken takana pyörii kuitenkin kohtuullisen iso ruletti. Etenkin useimmilla aasialaisilla kilpailuvietti ja suorittaminen on tärkeässä asemassa pienestä pitäen, jolloin vuosittaiset testit ja niissä pärjääminen ovat arvossaan. Alkuvuodesta silmäilin hieman hämmentyneenä mainoksia, joissa markkinoitiin valmennuskursseja STAR-testejä varten. Markkinarako tämäkin: Laita lapsesi muutamaksi kuukaudeksi iltapäivä-/viikonloppukursseille ja varmista paras mahdollinen suorituskyky valtakunnallisissa kokeissa. Kurssien hinnat alkaen 200 dollaria/viikko ja kohderyhmä 7-vuotiaasta ylöspäin.

Hieman hupaisaa sinänsä, että yksilön kohdalla testin tuloksella ei kuitenkaan ole käytännön merkitystä, kyseessä on lähinnä koulujen vertailu keskenään. Kukapa ei toki olisi valmis tekemään mitä hyvänsä, jotta oman alueen koulun lippu pysyisi korkealla. Varsinkin, kun vaikutukset ulottuvat kuitenkin koulun ulkopuolellekin: jos oman alueen koulu on viime vuosina pärjännyt hyvin STAR-testeissä, tietää se hyvää esim. asuntosi markkina-arvolle...

Väkisinkin tulee tässä kohtaa mieleen se, miten Suomessa keskustellaan aika ajoin siitä, onko kohtuutonta ja liian varhaista antaa oppilaille numeroarvosanoja 11-vuotiaasta alkaen... Olisikohan tässäkin asiassa taas aihetta peräänkuuluttaa jonkinlaista kultaista keskitietä näiden ääripäiden väliltä?

Hammaslääkärissä

Essin koululta tuli jo hyvissä ajoin (pari kuukautta sitten) muistutus siitä, että ensi syksynä Laurelwoodissa kouluaan jatkavista oppilaista on toimitettava todistus suoritetusta hammaslääkärin tarkastuksesta toukokuun loppuun mennessä. Toisaalta edellisestä hammastarkastuksesta on kummankin tytön osalta vierähtänyt jo hyvinkin vuosi, joten oli muutenkin jo aika kivuta henkisen kynnyksen yli, etsiä vakuutusyhtiömme kelpuuttama hammaslääkäri ja varata aika.

Tarkastukset oli itse asiassa bookattu jo viime viikolle, mutta tämän suunnitelman surullisen kuuluisa Eyjafjöll onnistuneesti torpedoi. Ei hätää, Jussi soitti (monen muun tahon ohella) hammashoitolaan, eikä ajan siirtäminen viikolla eteenpäin ollut mikään ongelma. Tänään sitten kevyen jännityksen vallassa marssimme tohtori Leen vastaanotolle, tytöt suhtautuivat visiitin tarpeellisuuteen "pienellä" varauksella...

Vastaanottotiskin kiinalaistäti antoi ensin kummankin tytön osalta täytettäväksi kahdeksansivuisen (!) lomakenivaskan. Kun olin saanut Essin puolesta paperityöt tehtyä, tulikin toimenpidehuoneesta hetimiten hoitaja, joka vei kaavakenipun ja tytön mennessään. Tämä kuvio hämmensi hiukan, koska Lempäälän hammashoitolassa tapana oli, että tarkastuksen aikana lapsen vanhempi on ilman muuta paikalla, vastailemassa mahdollisiin kysymyksiin, saamassa hammashoitovalistusta ja kuulemassa tarkastuksen tuloksia (sekä ehkä läsnäolollaan rauhoittamassa tarkastusta ihan vähän jännittävää potilasta?).

Jatkoin kuuliaisena Varpun kaavakkeiden täyttämistä ja kuvittelin meneväni perässä sitten, kun jälkimmäisen vuoro koittaa. Vaan toisin kävi. Kun olin saanut kaavakkeet kuntoon, sama tilanne toistui uudestaan: tällä kertaa eri hoitaja eri huoneesta tuli hakemaan paperipinon ja kutsui Varpun mukaansa. Kun seurasin perässä, hoitaja totesi, ettei läsnäoloni ole tarpeen ja kun hampaista otetaan röntgenkuvat, on huoneesta ylimääräisten poistuttava kuitenkin. Palasin hölmistyneenä paikalleni odotushuoneeseen ihmetellen, miten lauhkeasti Varpukin lähti noin vain ilman saattajaa hammaslääkärin hoteisiin.

Pitkään en ennättänyt tilannetta murehtia, kun tyttöjen tietoja koneeltaan tutkaillut vastaanottoapulainen tuli tiedustelemaan, miten on oman hammastarkastukseni laita, kun sellaisesta ei sattunut olemaan merkintää heidän tietokannoissaan. No sepäs sattui... Hieman takellellen selitin, että eipä ollut tullut vielä mieleeni oman purukaluston tarkastuttaminen, mutta eipä tuo kai pahitteeksi olisi. No entäs tämä lasten isä sitten, ei löydy hänenkään osaltaan tietoja tehdyistä tarkastuksista? Katsos kehveliä, ei varmaan löydykään niin... Muitta mutkitta laitettiin sitten tämäkin asia järjestykseen: itselleni bookattiin aika Varpun preschool-aikataulujen mukaan ja Jussin olettivat suosiolla niin kiireiseksi arkisin, että tarkastus varattiin parin viikon päähän lauantaille. Hieno homma!

Hetken aikaa palvelua taivasteltuani vapautui Essi jo omasta tarkastuksestaan ja marssi rinta rottingilla odotushuoneeseen esittelemään uutta hammasharjaansa ja reippauspalkintoaan, taskukokoista muoviotusta, jonka nimi on kuulemma Elmo (ei sano itselleni mitään...) Hetken kuluttua perässä seurasi hammaslääkäri, joka lyhyenä yhteenvetona ilmoitti havaintonsa: kaksi etuhammasta heiluu, muuten kaikki kunnossa, seuraava tarkastus puolen vuoden kuluttua.

Hyvin saman kaavan mukaan tuli hetkeä myöhemmin omasta looshistaan Varpu. Hammasharja, Elmo, hammaslääkärin "kaikki mallillaan"-kommentointi. Kiitos käynnistä, tervetuloa uudelleen.

Ennen poistumista kävin vielä kysäisemässä vastaanottotiskiltä, miten onkaan laskutuksen laita. Vingutetaanko luottokorttia tässä vai tuleeko lasku perässä kotiin? Ei kumpaakaan, kuulemma. Perustarkastuksissa ei ole omavastuuta ollenkaan, vaan vakuutusyhtiö kustantaa koko lystin. Mikäs siinä sitten? Yhtään ei harmita, että noinkin hanakasti haluavat yksin tein koko perheen hampaat katsastaa, jos kerran finanssipoliittinen kohtelukin on tätä luokkaa...

Aktivoitunut kahvihammas

Mitähän nyt on tapahtunut? Jos on 28 vuotta pärjännyt vallan mainiosti ilman kahvia, miten kummassa sitä nyt yhtäkkiä alkaa kaivata? Onhan tuo kofeiinikoukkugeeniperimä jo aiemminkin oireillut nollakolariippuvuuden muodossa (tästähän me siskokset olemme tunnettuja?), mutta nyt on ilmeisesti aika siirtyä kovempiin aineisiin...

Jäljet taitavat johtaa Sorsapuistoon Paulan ja Jarkon luo, jossa Suomi-lomamme aikana ehdimme pistäytyä kerran jos toisenkin. Noilla visiiteillä pääsin mukavasti cappuccinon makuun, kiitos vain, hyvää oli! Kotiin palattuamme mainitsin espressokeittimen autuudesta Jussille, joka innostuikin asiasta oitis ja lähti suunnilleen siltä istumalta Fry's Electronics:iin =)

Niin saapui keittiön työpöytää kansoittamaan uusi vekkuli vekotin. Muutaman harjoittelunäpertelyn jälkeen syntyy cappuccinokupillinen jo pelottavan tottuneesti - ja maistuu suorastaan syntisen hyvältä. Essi jaksaa edelleen kummastella tapahtumien kulkua ja ohikulkiessaan nyrpistää nenäänsä kahvinrakentelupuuhilleni pontevasti huomauttaen: "Mutta äiti, ethän sä juo kahvia!" Vannomatta paras.

Kaikki kotona?

Ultra Bra:ta siteeratakseni: "Olen ollut pitkään poissa kotoa, enkä löydä keittiöstä katkaisijaa..."

Eilen illalla yhdentoista tietämissä pääsimme lopulta onnellisesti kotiin, 25 tunnin matkanteon jälkeen. Väsyneinä, mutta perin tyytyväisinä. Lennot sujuivat oikein hyvin, samoin kuin ennalta vähän pelkäämäni vaihto hektisellä JFK:llä. Väsymyksestä huolimatta lapset jaksoivat kärsivällisesti jonottaa maihintulotarkastukseen, Essi jaksoi jopa jutustella hetken verran puheliaan tarkastusvirkailijan kanssa. Marraskuussa 2005 otettu passikuva kun herätti hieman hilpeitä kommentteja. Small talk alkaa olla selkäytimessä ;) Positiivista oli myös se, että paha aavistukseni siitä, että kirottu ylipainoinen matkalaukkumme joutuisi New Yorkin kentällä uuteen punnitukseen, ei onneksi realisoitunut. Yllättävän rentoja virkailijoita tällä erää!

Jussi oli tullut San Franciscon kentälle vastaanottamaan voipuneita naisiaan. Jälleennäkeminen oli iloinen ja huojentunut, kuten arvata saattaa. Koti tuntui kolmen viikon poissaolon jälkeen yllättävän vieraalta. Osasyynä oli luultavasti Jussin viettämä intensiivisiivouspäivä, tämä koti ei ole ikinä minun muistini aikana ollut yhtä tiptop ja putsblank kuin nyt... Toisaalta, yllättävän paljon sitä ehtii pitkän reissun aikana unohtaa jokapäiväisiä asioita. Loma on luultavasti toiminut varsin hyvänä päännollaajana, kun kotiin päästyään saa ihan tosissaan miettiä, mistä löytyivätkään esim. roskapussit tai juustohöylä. (Tällä tyhjäpäisyydellä ei tokikaan ole mitään tekemistä reilun vuorokauden mittaisen yhtäjaksoisen valvomisen kanssa.)

Eiköhän se kotiutuminen tästä vähitellen käynnisty kuitenkin... Aamulenkillä vastaantulijoiden hymyilevät kasvot ja luontevat "Good morning!"-huikkaukset tuntuivat toivottavan tervetulleeksi takaisin. Puut ja pensaat ovat kolmessa viikossa muuttuneet ihan eri vihreiksi. Tuoksuu toukokuulta.

Tämän päivän suunnitelmissa on lähinnä paluttelevaa lilluttelua uima-altaalla sekä jossakin vaiheessa käynti hedelmäkaupassa. Vastapoimittuja mandariineja ehtikin olla jo vähän ikävä. Ei se paha paikka ole tämäkään ;)

Leppoisa lentoonlähtö

Kolmen viikon takaisen San Franciscon lentokenttäepisodin jälkeen tuntuu mukavalta tehdä asiat rauhallisemman kaavan mukaan... Ryhdyin eilen hankkimaan meille junalippuja Tampereelta Tikkurilaan, mutta epäonneksemme 9:07 lähtevä IC-juna oli jo bookattu aivan täyteen. Lasten leikkivaunutoivomusta kunnioittaen jätin Pendolino-vaihtoehdon sikseen ja varasin sitten liput kylmästi tuntia aikaisempaan junaan.

Ei ollenkaan huono vaihtoehto näin päin. Tulimme Tikkurilasta bussilla lentoasemalle ja olimme perillä ennen aamupäivän pahinta ruuhkaa. Jonoja ei ollut ollenkaan ja selvisimme lähtöselvityksestä ja turvatarkastuksesta läpi alle varttitunnissa. Matkalaukku painoi edelleen enemmän kuin sen sallitun 20 kg, mutta virkailija kuittasi tilanteen naurahtaen: "Hups! Meinasin kirjata tähän että 250 kiloa, mutta ei se sentään ihan niin paljoa tainnut olla. Pientähän tämä."

Nyt kulutamme aikaa leikkihuoneessa ja syömme eväitä ilman mitään hoppua. Toivon mukaan kotimatkamme saa jatkua yhtä stressittömissä merkeissä...

Vaarakallio

Näsinkalliolla tänään:

Essi: "Tämän jyrkän rinteen nimi on Vaarakallio. Pitää olla tosi varovainen ja tänne on pääsy kielletty kaikilta alle neljävuotiailta ja yli 19-vuotiailta vanhuksilta."