Koulutielle

Kesälomat on lomailtu ja tänään oli ensimmäinen koulupäivä. Essi aloitti kahdeksannen luokan ja Varpu kuudennen, joten taloudessamme on nyt kaksi middle schooleria. Vuoden kuluttua jälkikasvumme onkin taas hajautettuna kahteen kouluun, kun Essin on aika siirtyä high schoolin puolelle.

Muitakin varttumisen merkkejä on havaittavissa, paitsi päivittyvät vuosiluokat. Essi on ryhtynyt kahvinjuojaksi, joten tämän masiinan äärellä on nyt aamusella liikettä enemmänkin - kuppeja jonoksi asti:

Kesälomatunnelmia

Koulujen alkuun on vielä muutama viikko aikaa, joten tässä kohtaa oli erinomainen sauma viettää perheen yhteistä lomaa siten, että kaikki ovat samalla mantereella. Kenelläkään ei ollut mielihaluja lähteä merta edemmäs kalaan, joten keskityimme nauttimaan kotona olosta, kaveritreffeistä ja viriketoiminnasta lähiseutuvilla.

Puolukkahillovarantomme olivat ehtyneet lähes olemattomiin, joten tiistaina suuntasimme Connecticutin ainokaiseen Ikeaan. Vähemmän huonekalujen, enemmän skandinaavisen ruokaputiikin vuoksi. Nytpä on taas joksikin aikaa sinappisilliä, lihapullia ja varsinkin sitä puolukkahilloa.

Keskiviikkona lähdimme koeistamaan South Windsoriin hiljattain avattua metsäseikkailupuistoa. Naapurikunnasta löytyvä Storrs Adventure Park on viime vuosina osoittautunut kaikkien suosikiksi, mutta nyt ajattelimme vaihteeksi kokeilla kilpailijan kiipeilyratatarjontaa. Hauskaa oli, joskin South Windsorin seikkailupuisto osoittautui astetta vaativammaksi. Storrs Adventure Parkissa ei ole lapsilta toistaiseksi kertaakaan virta loppunut kesken, mutta tällä kertaa kaksi rataa riitti ja sen jälkeen oli kiipeilyenergia loppuun kulutettu. Jussi lähti tämän jälkeen vielä "isojen poikien radalle" keskenään. Hatunnoston arvoinen suoritus!

Torstaina vietettiin kahdenkeskistä Varpu-äiti-päivää. Varpun tekemän käsikirjoituksen mukaan käytiin aamun alkajaisiksi polkulenkillä ja sen jälkeen ajeltiin New Londoniin rantapäivää viettämään. Valkeaa hiekkaa, somia simpukankuoria ja virkistäviä Atlantin aaltoja. Tästä ei retkipäivä juuri paremmaksi muutu...

Perjantaina oli vastaavasti Essi-äiti-päivän vuoro. Essillä ei ollut tarkkoja visioita mielekkäistä aktiviteeteista, mutta jonkinlaisia suuntaviivoja kuitenkin: "Tehdään vaan jotain kivaa yhdessä. Siis oikeasti tehdään jotain. Ei vaan istuta paikoillaan ja puhuta tunteista." 

Pienen tutkimuksen jälkeen löysimme South Windsorista Puzzle Theory-nimisen ongelmanratkaisuhuvittelukeskuksen. Paikassa on tarjolla eritasoisia "mysteerihuoneita" 2-6-henkisille joukkueille. Ilmoittauduimme näin alkajaisiksi vaativuustasoltaan yksinkertaisimpaan haasteeseen kahden hengen joukkueena ja hankkiuduimme paikan päälle innosta soikeina.

Ensi alkuun meille selitettiin "pelin" perusperiaatteet. Mysteerihuoneesta löytyy erinäisiä vinkkejä ja johtolankoja, joilla on tarkoitus aukoa huoneesta löytyviä lukkoja ja lopulta löytää salakoodi sekä koodiavain. Kun salakoodin saa purettua oikein, saa avattua mysteerihuoneesta löytyvän oven, joka katsotaan pelin läpäisemiseksi. Aikaa johtolankojen ratkomiseen ja koodin dekryptaukseen on tasan tunti.

Tämä osoittautuikin hauskaksi seikkailuksi. Essi oli taitava hoksaamaan knoppeja ja nopea aukomaan lukkoja. Monipolvisen mysteerin selvittäminen oli kuitenkin kahden hengen voimin verraten aikaavievää puuhaa ja tunti vilahti ohi käsittämättömän nopeasti. Pitkälle pääsimme, mutta aika loppui vähän kesken ennen kuin saimme koodinpurkutehtävän loppuun. Olimme kuitenkin molemmat hyvin tyytyväisiä päivän huvitteluantiin. Päätimme yksissä tuumin, että tänne tullaan ilman muuta takaisin isommalla porukalla, kokeilemaan Puzzle Theoryn muita mysteerihuoneita. 

Viikonlopun ratoksi teimme kävelyretken läheiselle Wright's Orchard-farmille, jossa olemme edellisinä syksyinä käyneet omenoita poimimassa. Omenasesongin aika ei ole vielä, mutta nyt päästiin poimimaan persikoita:

Parin viikon kuluttua pääsee kuulemma luumu- ja nektariinipuiden satoa poimimaan. Tuskin maltamme odottaa...

Lake Placid Ironman

Tammikuulla aloitettu triathlon-harjoitusohjelma kulminoitui tähän viikonloppuun ja Lake Placid Ironman-kisaan. Vaikea sanoa, odotinko tätä tapahtumaa enemmän suurella innolla vai ensikertalaisen kauhulla. Töitä oli tämän viikonlopun eteen tehty hartaudella, mutta silti mieltä askarrutti ripakopallinen "entäs jos"-skenaarioita. Altaassa on uitu ahkerasti, mutta miten sujuu 3.7 kilomterin avovesiuinti, kun samalle baanalle laitetaan samaan aikaan parituhatta muutakin uimaria? Mitä, jos pyörästä puhkeaa kumi monta kertaa matkan aikana, ja vaihtotoimenpiteisiin kuluu niin paljon aikaa, että en ehdi pyöräetapilta takaisin märätyssä ajassa? Voi, jospa jotenkin selviäisi yhtenä kappaleena uinti- ja pyöräilyosuuden määrätyissä aikaikkunoissa - kisan viimeisenä osiona olevan maratonin juoksee sitten miten päin tahansa...

Reissu alkoi perjantaina, jolloin ajelin kotoa Lake Placidille kisan etukäteisvalmisteluja varten. Paikan päällä olivat myös Colorado-ystäväni Nate ja Katarina: Naten kanssa yhteistuumin tähän kisaan ilmoittauduttiin viime elokuussa ja vuoden mittaan olemme tiimihengessä pähkäilleet Ironman-ensikertalaisten aivoituksia. Nate on aiemmin tehnyt jokusen lyhyemmän triathlonkisan, mutta koko lailla vasta-alkajina olimme liikkeellä kumpikin.

Lauantaiaamuna kävimme Naten kanssa testiuintilenkillä kisan startttipaikalla Mirror Laken rannassa. Vesi oli mukavan lämmintä (23 C), ja ympäröivissä vuorimaisemissa oli mukava meloa muutama pieni testilenkki.

Lauantaina päivällä oli kisavarusteiden "check-in". Pyörät, sekä pyöräily- ja juoksuvarusteet vietiin kisakeskuksena toimivalle Lake Placidin luistelustadionille numeroiduille paikoilleen. Taustalla liehuvasta lippurivistöstä löytyi myös Suomen lippu. Päätin, että jo isänmaallisuuden nimissä on tämä projekti syytä saattaa kunnialla päätökseen...

Varustesavotan jälkeen oli lauantaina iltapäivällä luppoaikaa, joten kävimme tutustumassa vuoden 1980 olympiakisakeskuksen muihin osiin. Taas tuli isänmaallinen olo, kun kisahallin seinältä löytyi tuon vuoden olympiamitalistien nimilista ja sieltä jokusiakin tuttuja nimiä. Hienoa, Juha Mieto ja kumppanit!

Sunnuntaiaamuna kisa-aktiviteetit aloiteltiin hyvissä ajoin. 04:30 alkoi kisakeskuksella osallistujien merkkaus (kisanumero tussilla molempiin käsivarsiin ja osallistujan ikä oikeaan pohkeeseen), josta edettiin viime hetken varustetarkistukseen ja kuuden tietämillä siirryttiin stadionilta järven rannalle, jossa oli mahdollisuus tehdä pikku lämmittelyuinti ennen kuin lähtölaukaus kajahti.

Uimarit starttasivat taipaleelle liukuvasti oletetun uintiajan mukaisessa järjestyksessä. Ensimmäiset uimarit lähtivät matkaan 06:40, mutta olimme Naten kanssa asettuneet joukon jälkipuolikkaalle ja pääsimme veteen hippasen ennen seitsemää. Kaoottiseksi pelkäämäni massauinti sujui kuitenkin lopulta helpommin kuin olin kuvitellut. Välillä tuli yhteentörmäyksiä ja ympäröivä loiskinta oli varsin havaittava, mutta matkanteko sujui kuitenkin stressittömämmin kuin olin aavistellut. 

Uimareitti oli 1.85 kilometrin mittainen lenkki, joka kierrettiin kahdesti. Ensimmäiseen kierrokseen kului noin 40 minuuttia ja jälkimmäiseen 45, joten aikataulun suhteen tilanne vaikutti tässä kohtaa ihan hyvältä. (Kaksi tuntia ja kaksikymmentä minuuttia on uintietapille asetettu aikaraja, jonka ylittäneet kisaajat diskataan. Tämä haamuraja ei ollut nyt onneksi ihan lähelläkään.)

Rannalta kipiteltiin reilu puoli kilometriä takaisin stadionille. Märkäpuku pois, kevyt kuivattelu ja sen jälkeen pyöräilyvermeet päälle ja kohti uusia seikkailuja! Pyöräilyreitti oli 90 kilometrin mäkinen lenkki ympäröivissä vuorimaisemissa, joka kierrettiin niin ikään kaksi kertaa. Ensimmäinen kierros sujui varsin vaivattomasti, mutta jälkimmäisellä kierroksella saimme lisähaasteeksi puuskittaisia tuulia, joka jonkin verran hidasti matkantekoa. (Asteittain jumittuvilla lihaksilla ei toki ollut mitään tekemistä tahmeammaksi muuttuvan matkanteon kanssa.) Noin muuten sää oli tällaiselle aktiivipäivälle mitä parhain. Edellisinä päivinä lämpötila oli kieppunut lähempänä kolmeakymmentä, mutta sunnuntaina sää oli puolipilvinen, ja lämpötila pysytteli 18-23 C:een tuntumassa.

Kauhuskenaarioni pyörän kumin puhkeamisista eivät onneksi totautuneet. Vasta-alkajan kokemuksella ja karvalakkimallisella pyörälläni ei huikeisiin keskinopeuksiin ylletä, mutta olin tyytyväinen, kun sain koko reitin keskinopeuden pidettyä 25-26 km/h hehtaarilla ja pääsin pyöräetapin loppuun vähän yli neljä iltapäivällä. Diskaukseen johtava aikaraja (17:30) pyöräilyetapin päättämiseksi oli ihan turvallisen etäällä. Olin helpottunut.

Sen jälkeen oli jäljellä enää hartaasti odottamani juoksuosuus. Pitkän pyöräilyn jälkeen jalkalihakset eivät enää olleet ihan pakasta vedetyn veroiset ja energiatasossakin oli ehkä vähän toivomisen varaa, mutta tietoisuus siitä, että tämä projekti alkaa olla realistisesti loppuun vietävissä, ilahdutti suuresti. Juoksureitti polveili pitkin Lake Placidin lähikyliä ja kannustusjoukkoja oli matkan varrella runsaasti. Paikalliset asukkaat olivat asettuneet pihoilleen viettämään BBQ-kekkereitä, soittamaan musiikkia, kolistamaan lehmänkelloja ja generoimaan muuta kannustavaa mekkalaa juoksijoiden eteeenpäin tsemppaamiseksi.

42 kilometriä juosten kaiken muun aiemman reippailun jälkeen oli kuitenkin verraten pitkä matka. Pidempi, kuin 42 kilometriä yleensä. Nylkyttelin tasaista vauhtia eteenpäin ja yritin vakuutella itselleni, että jossakin vaiheessa se maaliviiva häämöttää näköpiirissä.

Ennen kisaa suoritetussa "merkkauksessa" oli siis jokaisen triathlonistin pohkeeseen merkattu tämän ikä. Ilmeisesti lähinnä siitä syystä, että reitin varrella voi halutessaan pitää silmällä sitä, kuka kanssakilpailijoista on samassa ikäsarjassa. Juoksuetapilla noilla merkkauksilla oli eittämättä suurta viihdearvoa. Kuvittelin kai olevani jokseenkin vahva juoksija, mutta kerta toisensa jälkeen sain hämmästyä maratonin matkalla sitä, miten takaa kipitteli vaivattomasti ohi joku täti tai setä, joka ikämerkkauksen perusteella oli kuusissakymmenissä - jotkut yli seitsemänkymmenen. Hatunnosto tuollaisille terässenioreille! Tuollainen haluan itsekin olla kolmenkymmenen vuoden päästä...

Nopeita kilometrejä nuo viimeiset eivät olleet, mutta tulihan se sieltä, kisakeskuskin kuuluville ja näkyville lopulta. Lake Placidin keskusta oli yhtä suurta urheilukarnevaalia ja ympärillä tuhansittain katsojia. Viimeinen kilometri tuntui jokseenkin epätodelliselta. Portista sisään stadionille ja kunniakierros kenttää reunustavan lippurivistön ohi. Siniristilippu siinä kohtaa tuntui varsin spesiaalilta.

Maaliviiva ylittyi ajassa 13:50, mikä tuntui mukavalta lopputulokselta, ennakkoon arvelemani noin 15 tunnin sijaan. Nate oli päässyt maaliin reilu puoli tuntia aikaisemmin. Aika kiva joukkuesaavutus meiltä keltanokilta!

Done! (Kuvasta kiitos Katarinalle)

Itsenäisyyspäivän viettoa

Täkäläisessä kalenterissa lomapäivien määrä on verraten rajallinen, joten omalta kohdalta Suomi-oleilu jäi tällä kertaa viikon mittaiseksi. Mukavaa kuitenkin, että alkuviikkoon ajoittunut itsenäisyyspäivä pidensi viikonloppua kahdella päivällä ja lauantaisen paluulennon jälkeen jäi vielä muutama päivä aikaa paikalliseen hauskanpitoon.

Aikaeron ansiosta aikaiset aamuherätykset eivät ole näinä kotiinpaluun jälkeisinä päivinä temppu eikä mikään. Sunnuntaiaamuna starttasin auton vähän ennen puolta neljää ja suuntasin kohti New Yorkin pohjoisblokkia, Adirondacks-puiston vuorimaisemia. Noilla poluilla päivä vierähtikin mukavasti: käväisin kipuamassa Wright Peakin (1400 m) ja Algoquin Peakin (1560 m) laelle ja tutkailemassa Avalanche Laken rantaviivaa. Ei lainkaan hassummat maisemat:

Tiistaina muu väestö keskittyi virittelemään itsenäisyyspäiväjuhlallisuuksia, mutta itse innostuin ulkoiluttamaan polkupyörää. Lähdin tutkailemaan entisiä kotinurkkia Simsburyn ympäristössä. Hupaisaa sinänsä, että juurikin näissä maisemissa muistan reilut kaksi vuotta sitten miettineeni, että maantiepyörä voisi olla näille seuduille hauska kulkupeli. 

Ja onhan se! Pelkästään tämän tiistaiaamun reippailuna kertyi ihan puolivahingossa 160 iloista kilometriä. Ihan kelvollinen ulkoiluviikonloppu...

Surreaaleja juhannustunnelmia

Suomi-lomamme käynnistyi perjantaiaamuna Helsinki-Vantaalta. Juhannus on sujunut paljolti aikaeroväsyjä tasaillessa. Tampere on keskikesän juhlan nimissä melko autio ja aavemainen, joten kukaan ei ole ollut todistamassa lomailevien ekspatriaattien outojen mielihalujen toteuttamista.

Juhannusaamuna olimme kaikki hereillä aamuneljään mennessä. Aikamme mietiskelimme sopivaa ajankulua ja päädyimme lähtemään Rauhaniemen Kansankylpylään. Eipä ollut rannassa tungosta aamuhämärissä, varsinkaan, kun veden lämpötila oli maltilliset +14 °C, ilman lämpötila keskikesään sopivat +7 °C. Ihan loistavat olosuhteet märkäpukutreenille kuitenkin:

Edellispäivänä olimme käyneet ruokakaupasta hamstraamassa kullekin mieleisiä Suomi-herkkuja. Juhannusaamupalaksi valikoitui siis esimerkiksi leipäjuustoa:

ja Saarioisten maksalaatikkoa puolukkahillolla (kylmänä, suoraan vuoasta, mikäjottei...):

Lisää Suomi-nostalgiaa löytyi aamun televisiosta. Varhaisteinimme käpertyivät tyytyväisinä katselemaan Muumeja:

Näillä eväillä on pahimmat reissuväsymykset hyvinkin selätetty. Josko lähipäivinä vähitellen rohkaistuisimme harrastamaan sosiaalista elämääkin, jokseenkin normaalien hereilläoloaikojen puitteissa...?

Niksi-Pirkka

Varpu: "Arvaa mitä? Musta on tosi kivaa, kun mä olen alkanut itsekin keksiä häkkejä."

Äiti: "Keksiä häkkejä? Siis mitä?"

Varpu: "Siis samalla lailla kuin ne ihmiset, jotka kirjoittaa artikkeleita tai tekee videoita siitä, miten jonkun asian voi tehdä helposti tai kätevästi. Antaa vinkkejä tai neuvoja. Life hacks, toisin sanoen."

Äiti: "Aivan niin..."

Märkäpukutreeniä

Kevät etenee ja Ironman-harjoitusohjelma sen mukana. Lenkit pyörällä, jaloin ja altaassa pitenevät viikko viikolta ja vähitellen alkaa olla aika myös pohtia teknisempiä knoppeja, kuten esimerkiksi märkäpukuun tutustumista. Aiempaa märkäpukukokemusta ei ole ollenkaan, joten arvelin, että edessä on jälleen mielenkiintoisia oppimiskokemuksia, kun hankin puvun pari viikkoa sitten.

Viime viikolla otin märkäpuvun ensitestiin tutuissa ja turvallisissa uima-allasolosuhteissa. Kokeilu osoittautui varsin hauskaksi. Neopreenikoreen vuoratut jalat ja ahteri tuntuivat kelluvan mukavan ergonomisessa asennossa ihan noin vain ja jokaisella vedolla pääsi vaivatta reippaasti eteenpäin. Pukua ei ole toki ihan näihin olosuhteisiin suunniteltu, joten sanomattakin lienee selvää, että 26-asteisessa vedessä uidessa tuli aika nopeasti aika lämmin.

Tänään oli vuorossa vähän totuudenmukaisempi harjoitus. Kesäkuun alussa on kisakalenterissa harjoitusluontoinen puoli-Ironman Lake Quassapaug:illa Connecticutissa, jossa toukokuun aikana järjestetään muutamia ennakkouinteja, jotta halukkaat pääsevät kokeilemaan avovesiolosuhteita. Kevät on tänä vuonna tullut tännekin vähän viivytellen ja viime viikkoina ainakin yöt ovat olleet vielä varsin kylmiä. Arvelin, että järven vesi on luultavasti vielä melko viileää, mutta olin silti hieman yllättynyt, kun tänä aamuna ajelin paikan päälle ja sain tietää, että veden lämpötila on tällä hetkellä +12 C.

Paikalla oli kymmenkunta uimaria, joista itseäni lukuunottamatta kaikilla oli takanaan useampi triathlonkisa ja siten enemmän tai vähemmän avovesiuintikokemusta. Harjoitusuinnin organisaattorisetä selitti rannassa toimintaperiaatteita. Järven selällä näkyi kaksi oranssia poijua, ensimmäinen kahdeksasosamailin (200 m) päässä rannasta, jälkimmäinen neljännesmailin (400 m) päässä rannasta. Jos siis ajatuksena on uida yksi maili, mennään kaksi kierrosta jälkimmäisen poijun ympäri. Ymmärsin tämän yhden mailin jonkinlaiseksi "oletusarvoksi", joka kävi järkeen, koska tämänpäiväiset uimarit ovat valmistautumassa joko triathlonin olympiamatkalle tai puoli-Ironmanille, joten kisapäivänä uidaan joko 1500 m tai 1800 m.

Värjöttelimme rantaviivalla tuulessa ja kevyessä sateessa, ilman lämpötila oli koko lailla lähellä tuota maagista kahtatoista. Organisaattorisetä jatkoi selontekoaan. Matkan varrella olisi muutama kanootti, joista käsin vapaaehtoiset valvoisivat uimarien turvallisuutta. Rannassa valmiudessa olisi myös moottorivene. Jos oman jaksamisen kohdalla ilmenisi ongelmia, kehotettiin nostamaan käsi pystyyn ja lähin kanootti tulisi paikalle.

Sitten oli aika astua veteen. Teimme ensin rannassa pientä alkulämmittelyä ja sen jälkeen oli aika lähteä kohti poijuja. Konkaritriathlonistimiehet lähtivät melko vauhdikkaasti edeltä ja itse lähdin etenemään ihan rauhallista vauhtia jonon hännillä. Yritin keskittyä hengittämiseen, joka otti aikansa. Märkäpuku piti lämpöä melko hyvin muuten, mutta kasvojen upottaminen 12-asteiseen veteen saa aikaan hyperventilointimieliteon, jonka taltuttamisessa saattaa kestää hetken aikaa.

Kun sain hengityksen aisoihin, alkoi uinti muuten sujua melko hyvin. Oikean suunnan pitäminen avovedessä on toki hieman haasteellista, joten suoraviivaisesta etenemisestä ei voida puhua, mutta muuten uiminen tuntui oikeastaan yllättävän mukavalta, suorastaan hauskalta. Kun pääsin jälkimmäiselle poijulle, pidin lyhyen ympäristöntutkailutauon. Vieressäni oli yksi turvallisuusvalvojista kanootteineen, mutta en nähnyt ainuttakaan muuta uimaria lähistöllä.

"Missä kaikki muut uimarit ovat?" kysyin kanoottivalvojalta.

"Kaikki muut kääntyivät takaisin ensimmäiseltä poijulta tai jo aikaisemmin", tämä vastasi.

Olin hämmentynyt. Uintia edeltävästä infotilaisuudesta olin todellakin jäänyt siihen ymmärrykseen, että tämän päivän "perusuinti" olisi se yksi maili, siis kaksi kertaa jälkimmäiselle poijulle ja takaisin. Vaan ei kai siinä sen kummempia, ajattelin ja jatkoin uintiani takaisin rantaan.

Rantaan päästyäni toinen kanoottivalvoja tiedusteli vointiani ja kysyi, olinko ehkä aikeissa lähteä uudelle kierrokselle. No kas, voinnissahan ei ollut mitään vikaa ja ilman muuta olin halukas uudelle kierrokselle - vastahan tässä oli alkuun päästy. Jälkimmäinen kierros sujui koko lailla ongelmitta. Kädet ranteista alaspäin olivat tosin tunnottomat, joten sormet sojottivat miten sattuu, mikä teki vedoista vähän tehottomia, mutta muuten oli erinomaisen hauskaa.

Kun pääsin toiselta kierrokselta rantaan, muut uimarit olivat jo menneet menojaan. Kukaan muu ei ollut uinut ensimmäisellä kierroksella ensimmäistä poijua kauemmas, saati lähtenyt toiselle kierrokselle. Olin vähän huvittunut tilanteesta. Konkaritriatlonisteille riitti ilmeisesti vähän vähempi harjoittelu ja vasta-alkajat tarvitsevat enemmän.

Yhtä kaikki, tästä kokeilusta jäi erinomaisen hyvä mieli. Vanha koira voi sittenkin oppia uusia temppuja! Märkäpuku toimii loistavasti ja 12-asteinen vesi ei ollut ollenkaan niin paha kuin olisin kuvitellut. Olisin ihan mielelläni voinut uida vaikka enemmänkin. Jään innolla odottamaan uusia avovesitreejenä. Tästä hauskasta tulee luultavasti vielä hauskempaa, kun vedet vähän lämpenevät ja tuulisen ja sateisen päivän tilalle saadaan kesäisempi keli.