Taloudessamme on kuluneen syksyn aikana harjoiteltu ahkerasti uusia taitoja - näistä erityisiksi haasteiksi voimme luokitella sellaiset, jotka ovat aiheuttaneet huomattavaa päänvaivaa hengittämisen kanssa. Uusien asioiden omaksuminen on huomattavasti mutkikkaampaa, jos samaan aikaan joutuu painiskelemaan hapenpuutteen kanssa, eikä hengittäminen olekaan itsestäänselvyys, jota voi tehdä milloin ja miten huvittaa.
Varpu liittyi kouluvuoden alussa Tolland Intermediate Schoolin bändikerhoon, joka kokoontuu kerran viikossa tunniksi ennen koulun alkua ja pienryhmissä musiikinopettajan kanssa kerran viikossa koulupäivien lomassa taideainetuntien aikana. Varpun instrumentiksi valikoitui tenorisaksofoni.
Harjoittelu aloitettiin käytännössä nollasta, sillä Varpu ei ole aiempaa musisointikokemusta. Tenorisaksofoni on kiitettävän monimutkainen instrumentti ja lisähaastetta tuo vielä lyhykäisten sormien ulottuvuus laajalle vipuarsenaalille. Motivaatio oppimiseen on kuitenkin kova ja musiikinopettaja osaa käyttää viikoittaisen aikansa ilmeisen tehokkaasti vaikka joukossa on monia vasta-alkajia. Välillä on Varpun kärsivällisyys koetuksella, kun oikeanlaisen puhallustekniikan ja sormien yhteispeli vaatii yrittämistä ja erehtymistä enemmän kuin moni muu asia. Ahkera harjoittelu on kuitenkin tuottanut tulosta ja oppimisen ilo versoo sekä tytöstä että saksofonista. Kertaakaan ei ole harmittanut lähteä tiistaiaamuisin koululle bändikerhon nimissä tuntia etuajassa.
Itse olen puolestani taistellut hengityshaasteiden parissa uima-altaassa. Uimisessa sinänsä ei ole mitään uutta, viimeisten vuosien aikana uimahallissa on tullut käytyä säännöllisesti pari kertaa viikossa, mutta tekniikka on rajoittunut itse jalostettuun versioon sammakko-/rintauinnista, joka on toteutettu kaiken aikaa omalla mukavuusalueella ja pää visusti veden pinnan yläpuolella.
Ensi vuodelle on kuitenkin kalenteriin merkattu Ironman-triathlon, mikä väistämättä tarkoittaa sitä, että uimiseen täytyy alkaa panostaa vähän eri tavalla. 3800 metrin uintimatka on jonkin verran pidempi kuin yksikään tähänastisista sunnuntaipulikoinneista ja kisan aikarajoitusten ja turvallisuussuositusten puitteissa tekniikka pitäisi nyt vähitellen vaihtaa mukavuusaluesammakosta vapaauinniksi.
Toiveikkaana ajattelin, että kestävyyskuntoa löytyy kyllä, joten pitkän matkan uinnista ei pitäisi koitua ongelmaa, eihän...? Lokakuun alussa, kun vuoden isot juoksutapahtumat olivat ohi, hankin uimalasit ja -lakin ja aloin henkisesti valmistautua uudenlaisiin uintirutiineihin. Katselin Youtubesta vapaauinnin tekniikkavideoita saadakseni vapaauinnin perusteet hallintaan.
Kun sitten ryhdyin soveltamaan oppeja käytännössä, oli uimisesta hauskuus kaukana. Kasvojen veteen laittaminen oli ahdistavaa ja altaan pohjaan katsominen aiheutti inhottavan huimausefektin. Kun sitten yritin lähteä etenemään videoilta oppimieni vetojen turvin, hengittäminen osoittautui vähintäänkin tuskaiseksi. Vettä oli suussa, nenässä, keuhkoissa ja milloin missäkin. Pystyin uimaan 15-25 metriä kerralla, jonka jälkeen olin hengästyneempi kuin ikinä ja syke huiteli pilvissä. Jouduin pettymyksekseni toteamaan, että ei, kestävyyskuntoa ei tosiaan siirretäkään ihan noin vain lenkkipoluilta uima-altaaseen. Uin lohdutukseksi sata metriä mukavuusaluesammakkoa, pidin tauon ja taistelin taas 25 metriä ohjeiden mukaista vapaauintia, jonka jälkeen olin jälleen henkihieverissä.
Jatkoin samalla kaavalla. Kävin kolme kertaa viikossa uimahallissa ja toistin samaa: 25 metriä vapaauintia, lohdutussammakkoa niin pitkään, että hengitys tasaantui. Ja sama uudestaan. Katselin naapuriradoilla vaivattoman näköisesti pulikoivia kanssauimareita, jotka veivasivat tyytyväisinä allasta edestakaisin, ihan kuin vapaauinti ja samanaikainen hengittäminen olisi maailman luonnollisin asia. Päätin, että jonakin päivänä haluan itsekin olla tuossa asemassa, läiskytellä eteenpäin iloisesti, ilman välittömän tukehtumisen tunnetta. Olisi hienoa, jos uimiseen löytyisi samanlainen "flow" kuin juostessa - niin, että alkuun päästyään voi jatkaa melkein loputtomiin, kummempia miettimättä.
Nyt on kaksi ja puoli kuukautta sitkeästi harjoiteltu. Vähennetty mukavuusaluesammakon suhteellista osuutta ja pidennetty vapaauintipätkiä. Katsottu lisää tekniikkavideoita Youtubesta ja mallia naapuriradoilta. Vähennetty sisäänhengitettävän veden määrää. Ja kas, vanha koira on alkanut oppia! Kasvojen voi laittaa veteen ihan luontevasti ja kokonaisuus alkaa olla järkevästi hallinnassa. Mukavuusaluesammakon tilalle on vähitellen muotoutunut mukavuusaluevapaauinti.
Viime viikonloppuna uin ensimmäistä kertaa 2000 metriä yhteen menoon. Eikä edes hengästyttänyt. Tuskallisesta räpiköimisestä on tullut todellakin iloista etenemistä, jota voi ihan vaivatta jatkaa "vielä yhdet viisisataa metriä". Nyt voi pari kuukautta nauttia tästä hauskuudesta - kevään tullen on aika ryhtyä märkäpukutreeneihin avovedessä ja se lieneekin sitten ihan oma maailmansa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti