Puhelinkulttuuria

Tarina alkaa Striders-toveristani Dennis:sta ja hänen pahasta polvestaan. Dennis oli aikeissa mennä ensi viikonloppuna Windsoriin Vineman-triathlonviestiin suorittamaan juoksuosuuden Stridersien joukkueessa. Polvea viime viikkoina riivannut rasitusvamma on nyt kuitenkin äitynyt niin pahaksi, ettei Dennis juokse ihan lähiaikoina metriäkään - puhumattakaan maratonin mittaisesta viestiosuudesta. Ei se mitään, innokkaita sijaisjuoksijoita löytyy kyllä ja tällä kertaa kävi niin onnekkaasti, että "nakki" osui omalle kohdalleni. Hei hauskaa!

Tänä iltana joukkueen pyöräilyosuudesta vastaava Mike soitti minulle. Puhelu päättyi suunnilleen näin:

Mike: "... Ajattelin vain soittaa, että voin antaa numeroni, jos satut tarvitsemaan."

Johanna: "Kiitos soitosta. Nähdään perjantaina - soitan, jos jotain kummempaa tulee."

Mike: "Oletko valmis?"

Johanna: (päässä lyö hetken tyhjää - jaa miten niin valmis?) "Kyllä, luulen niin. Eipä tässä kai muuta? Hei, hei!"

Toisesta päästä kuului hiljaisuutta, joten katkaisin tyytyväisenä puhelun. Ryhdyin tallentamaan tätä viimeisintä numeroa puhelimen muistiin Miken nimellä.

Hetken kuluttua saan Mikeltä sähköpostia otsikolla "Yhteystietoni". Sekunnin sadasosassa ymmärrän mokanneeni tilanteen aivan täysin. Miksi en heti tajunnut, että "Oletko valmis?" viittaa siihen, onko ulottuvillani kynä ja paperia, jotta voin ottaa talteen numeron, jota toinen osapuoli alkaa kohta luetella? Matkapuhelinkommunikaatioon tottuneella suomalaisella ei tulisi pieneen mieleenkään, että joku soittaisi lankapuhelimesta antaakseen kännykkänumeronsa. Vähänkö ekspatriaattia taas hävettää?

Pysyypä karstakerros poissa korvista kun määräajoin muistaa ajaa ne punahehkuisiksi...