Kuten Maissilakin vuodenvaihdegallupissa tuli hehkutettua, yksi tämän vuoden innolla odotetuista tapahtumista oli Zion - sadan mailin polkuseikkailu Utahin aavikolla. Eikä tätä turhaan odotettu, mallikas laatuaikaviikonloppu näissä puitteissa saatiin aikaiseksi.
Lähdin matkaan keskiviikkona, iltapäivälennolla kotikentältämme Bradleylta Las Vegasiin. Torstaiaamuna seuraani liittyi Nate, jonka kanssa vuokrasimme lentokentältä auton ja lähdimme ajelemaan kohti Zionia. Ajomatka sujui joutuisaan kuulumisia päivittäessä, monenlaista oli ehtinyt tapahtua sitten viime tapaamisen (Lake Placid Ironman viime heinäkuussa).
Olin tarkastellut Zionin sääennustetta ennakkoon lievän levottomuuden vallassa. Pitkään näytti siltä, että kisan starttipäivä perjantai olisi viimeinen maltillisen viileä, pilvipoutainen päivä ennen lauantaina alkavaa massiivista helleaaltoa. Vuoristoseudulla olosuhteet voivat kuitenkin muuttua enemmän tai vähemmän sattumanvaraisesti ja niin kävi tälläkin kertaa. Perjantain vastaisena yönä alkoi kunnon vesisade, joka muutti hiekkaiset aavikkopolut hauskan tahmeaksi mutalillingiksi. Ei se mitään, asianmukaiset varusteet niskaan ja lähtöviivalle mars (kuvasta kiitos Natelle):
Vesisade rytmitti matkantekoa ensimmäiset kolmisenkymmentä mailia. Olin vähän huolissani siitä, jäävätkö huikeat maisemat koko päiväksi harmauden peittoon, mutta toisaalta kiitollinen siitä, ettei matkaa tarvinnut taittaa tuskastuttavan lämpöaallon ympäröimänä. Mutalillinki ja läpimärät kengät tuntuivat haasteena huomattavasti mieluisammalta.
Maisemien harmauteen hukkuminen jäi lopulta vain väliaikaiseksi huoleksi. Alkuiltapäivästä sadepilvet väistyivät vikkelään ja pääsimme nauttimaan kirkkaasta taivaasta ja auringonpaisteesta. Eipä olisi uskonut, että vain pari tuntia aiemmin kaikki tämä oli tiiviin harmaan pilvimassan takana:
Näkyipä "vastarannalla" jokunen luminenkin vuorenhuippu:
Matkanteko sujui varsin mukavasti. Ympäröivät vuorimaisemat pitivät mielen korkealla ja huoltopisteiden vapaaehtoiset pitivät juoksijoista hyvää huolta. Eipä olisi parempaa seikkailupäivää voinut kuvitellakaan...
Puolimatkan huoltopisteellä vaihdoin mutalillinkikenkäni uusiin ja kuiviin. Taivalta oli tässä kohtaa taitettu reilut yksitoista tuntia ja olo oli kaikin puolin hyvä. Iloisena bonuksena viiden mailin päässä häämötti seuraava huoltopiste, jonne logistinen apulaisemme Colleen oli kuskannut Naten odottamaan pacer-taipaleensa alkua (tästä kuvasta kiitos Colleen:lle):
Kun Nate 55 mailin kohdalla liittyi seuraani, oli meillä vielä jäljellä melkein kaksi tuntia valoisaa aikaa. Jalat alkoivat vähitellen kangistua, mutta muuten sujui ihan hyvin. Pilvetön auringonlasku muuttui huikean kirkkaaksi tähtitaivaaksi, jonka alla kelpasi kerätä lisää maileja matkamittariin.
Yöstä tuli pitkä, mutta sehän onneksi tiedettiin etukäteen. Huonoina hetkinä pidin mielessäni Ultrarunner-podcastista hiljattain oppimani viisauden "If you are at mile 85 and you feel like shit, you are doing it right." Ihan oppikirjan mukaan siis edettiin. Nate piti huolen siitä, ettei vauhtini hyytynyt totaalisesti ja jatkoi hyväntuulista tarinointiaan läpi yön, vaikka itse en mainittavasti jaksanut enää pikkutunneilla keskusteluun osallistuakaan.
Tulimme viimeiselle huoltopisteelle vähän ennen auringonnousua. Aamuyön turhautunut väsymys väistyi toiveikkaan maaliviivan odotuksen tieltä. Viimeiset viisi mailia olivat pitkiä nekin, mutta uuden päivän valkeneminen antoi kummasti uutta intoa. Kun maaliin oli matkaa jäljellä puolisentoista mailia ja Nate ehdotti loppuspurttia, idea tuntui suorastaan loistavalta. Lisäsimme vauhtia ja onnistuimme jopa tuolla loppusuoralla ohittamaan muutaman kanssajuoksijan (jotka tosin lähinnä kävelivät).
Hilpeän loppuspurtin päätteeksi saavuin maaliviivalle ajassa 25:10. En ollut yön aikana tiedustellut minkäänlaisia välistatustietoja muiden juoksijoiden etenemisestä ja olin koko lailla hämmästynyt, kun toimitsijat tulivat onnittelemaan naisten sarjan kolmannesta sijasta. En olisi todeksi uskonut, mutta kun tällaisen lykkäsivät kotiin viemisiksi, kai tuossa huhupuheessa sitten jotakin tosiperää oli:
Ei siis hassumpi juoksuviikonloppu laisinkaan... Olen Natelle ison kiitoksen velkaa kaikesta vaivannäöstä ja kärsivällisyydestä, mutta toivottavasti pääsen syyskuussa tekemään vastapalveluksen, kun Nate pääsee juoksemaan ensimmäistä sadan mailin kisaansa.
