Rakennusraadot

Sunnuntain pitkä lenkki suuntautui vaihteeksi Almaden Quicksilverin maastoihin. Liikenteeseen lähdettiin jälleen sopivan ajoissa, jotta herttainen auringonnousu ei jäänyt todistamatta:

Sääennuste lupasi sunnuntaille vesisadetta, mutta eipä ole näihin sääukkeleihin luottamista. Ihan suotta maalasivat piruja seinälle:

Quicksilverin luonnonpuiston alueella on 1800-luvulla harjoitettu kaivostoimintaa. Osa alueesta on "museoitu" ja joillekin paikoille on jätetty muinaisen metallinjalostustoiminnan aikaisia rakennuksia. Tämä on konsepti, jota on hurjan vaikea ymmärtää:

En tahdo käsittää sitä, miksi tämänkaltaisia rotiskoja on väenväkisin säilytettävä kaunista luonnonmaisemaa raiskaamassa. Jonkinlaista kulttuuriperintöä tottakai juu, mutta jossakin vaiheessa voisi mielestäni tyytyä siihen, että näistä hienoista kohteista otetaan nippu valokuvia, jotka sitten säilytetään jälkipolville. Tämä nykyinen asetelma ei oikein säväytä katsojaa - tai säväyttää vähän väärällä tavalla...

Putkihuivi - jee!

Isot kiitokset Porin mummulle Jussin mukana tulleista Suomi-tuliaisista! Essin ja Varpun paketeista paljastuneet keväiset somat silkkihuivit herättivät ihastusta uusissa kantajissaan. Allekirjoittanut oli innovatiivisesti innoissaan omasta paketista kuoriutuneesta putkihuivista - oivallinen keksintö, jollaisen hankinta on jo pitkään ollut harkinnassa, mutta ei vielä toimeenpanoasteella.

Siltä varalta, että konsepti ei ole kaikille ennestään tuttu, voinemme valaista tilannetta muutamalla esimerkillä. Kuvat puhukoon puolestaan - ja loppu selviää Essin ja Varpun kommenttiraidoista:

Essi: "Hyvä kauluriksi! Saanko mäkin kokeilla tota joskus?" 

Varpu: "Tosi hieno panta! Ihan sun lempivärinen. Ja sopii täsmälleen yhteen sun Dirty Girl Gaitersien kanssa."

Essi: "Ja nyt sä näytät ihan Areeban ja Bushran äidiltä! Pakistanilaisilla naisilla on tapana kulkea aina tuollainen putkihuivi päässä."

Maissilakki tiedottaa rev. 2

Koko lailla täsmälleen neljä vuotta on vierähtänyt edellisestä "Maissilakki tiedottaa"-postauksesta. Ehkä nyt lienee sopiva aika ottaa uusiksi?

Huhut kulkevat vikkelästi ja luultavasti suuri osa Maissilakin lukijaimistosta on jo hyvinkin tilanteen tasalla. Tiedotettakoon nyt virallisesti kuitenkin, että Jussi on viime viikolla solminut uuden työsopimuksen aloittaakseen uudet kuviot Tampereella toukokuun alussa.

Perheemme on tällä hetkellä lähinnä ilonsekaisen hämmennyksen ja jännittävän odotuksen vallassa. Paluumuutosta tulee vähintäänkin mielenkiintoinen kokemus. Moni on sanonut, että kulttuurishokki on palatessa pahempi kuin lähtiessä. Jää nähtäväksi...

Käytännön asiat ovat joten kuten hahmollaan. Jussi pakkaa laukkunsa ensimmäisenä ja palaa Suomeen huhtikuun loppupuolella. Toisessa aallossa tulevat Essi ja Varpu, joiden koulu päättyy täällä kesäkuun kuudentena päivänä. Täsmällisiä logistisia päätöksiä ei vielä ole tehty, mutta luultavasti lennämme kolmissa naisin Suomeen pikapuoliin koulun päättymisen jälkeen. Tämän saattohoidon jälkeen palaan itse vielä joksikin aikaa Kaliforniaan, hoitamaan käytännön järjestelyjä, sorttaamaan maallisen omaisuuden merikonttiin pakattaviin ja tänne hukattaviin sekä tietysti juoksemaan Western Statesin kesäkuun viimeisenä viikonloppuna. Santa Claran kodin valot sammuvat luultavasti heinäkuulla, jonka jälkeen otan kurssin kohti Suomea.

Toutosen tontti odottaa uskollisesti, mutta saattaa tässä vielä tovi jos toinenkin vierähtää ennen kuin sinne on mitään asumusta saatu aikaiseksi. Tällä hetkellä tavoitteena on löytää väliaikaiskoti läheltä Amuria - tätä päätöstä puoltavat niin mummulan läheisyys, helppo liikennöinti kuin tyttöjen koulunkäynti. Essi ja Varpu on ilmoitettu ensi syksystä alkaen Amurin kansainväliseen kouluun, jotta siirtyminen suomenkieliseen koulunkäyntiin sujuisi jouhevammin ja toisaalta englanti säilyisi vielä päivittäisessä käytössä.

Jäämme mielenkiinnolla odottamaan tapahtumien etenemistä. Pysykäähän kuulolla!

Tyttöjen välisestä kilpailuvietistä

Suuntasimme sunnuntaiaamun ratoksi vanhaan tuttuun trampoliiniparatiisiin, Santa Claran Sky High Sportsiin. Sunnuntain ensimmäinen aukiolotunti, 10-11, on siitä mukava aika, ettei hallilla ole vielä kummoistakaan ruuhkaa ja pääsee aika vapaasti toteuttamaan itseään. Essi vallankin nauttii holtittomasta improvisoinnista, kuten esimerkiksi tässä:

Varpu ei ole ihan yhtä hurja akrobaattiapina (vielä), ja jossakin vaiheessa siskon taitava temppuilu alkoi risoa. Piti sitten ryhtyä pätemään jollakin muulla... Varpu alkoi pohtia, montakohan "peppupomppua" pystyisi tekemään peräkkäin, jos oikein yrittäisi. Tällä lähdettiin liikkeelle, ja ensimmäisellä yrittämällä tulos oli 23:

Essi otti oitis haasteen vastaan. Jalosti sääntöjä vieläpä niin, että joka toinen hyppy tehdään takapuolelle, joka toinen polville. Tällä toteutuksella päästiin ensimmäisellä yrittämällä 77:ään hyppyyn:

Varpu tottakai halusi pistää paremmaksi. Uutta yritystä kehiin ja tällä kertaa hyppyjä kertyi täsmälleen sata. Huhhuh! Laskijana toiminutta äitiä alkoi vähitellen uuvuttaa pelkkä katselu... Luulin jo, että tässä oli hyvä tasaluku, jonka jälkeen tämän hassun kisaamisen voisi jättää sikseen, vaan miksipä suotta. Essi oli oitis valmiudessa uuteen koitokseen. Sata meni rikki helposti, sitten sataviisikymmentä... Kun lähestyttiin kahtasataa, alkoi Varpun alahuuli väpättää. Melkein jo ounastelin lähestyvää "Essi aina voittaa kaiken..."-itkuraivaria, mutta yllättäen näin ei käynytkään. Kun Essin hyppely lopulta päättyi 216 pompun jälkeen, Varpun silmissä käväisi vain kiukkuinen välähdys. Tyttö kääntyi kannoillaan ja totesi kylmästi: "Mä käyn nyt juomassa vettä ja tulen kohta takaisin". Kantapäät vain tömähtelivät määrätietoisesti lattiaan, kun Varpu lähti kohti juomavesihanaa.

Parin minuutin kuluttua Varpu tuli takaisin. Askelluksen luonne ei ollut muuttunut miksikään, mutta ilme ei ollut enää kiukkuinen. Kuulin, kun tyttö jupisi hiljaa itselleen: "I'm gonna do at least 300. No biggie. I'm confident and I'm gonna win now." ("Aion tehdä ainakin 300 hyppyä. Pikkujuttu. Luotan itseeni ja aion voittaa.")

Ja kappas. Maanisella innolla lähti Varpu toistamaan tätä liikesarjaa vailla väsymyksen häivää. Kaksisataa meni rikki leikiten. Kolmesataa. Kolmensadankolmenkymmenen kohdalla tyttö totesi pomppimisen lomassa ohimennen: "Mulle alkaa tulla kohta hiki.", mutta niin vain uupumaton hyppely jatkui. Neljäsataa. Viidensadan kohdalla varoitin, että kello lähestyy yhtätoista ja aikamme alkaa olla lopussa. Varpu lopetti 550 hypyn jälkeen ja harmitteli ajan kesken loppumista. Olisi kuulemma mennyt vielä vähän enemmänkin.

Kotiin päästyä ensin suihkuun ja sitten lounasruokaa massuun. Ja mitähän me sitten tehtäsis? Sanoin Essille ja Varpulle meneväni iltapäivällä pyykkituvalle ja pyysin apua lakanapyykin kanssa. Pyysin, että kumpikin ottaisi omasta sängystään aluslakanan, pussilakanan ja tyynyliinat ja toisi ne pyykkikoriin pesua varten. Varpu suuntasi mukisematta puhdetöiden pariin, mutta jostakin syystä lakanoita ei vain alkanut kuulua. Kun hetkeä myöhemmin menin lasten huoneeseen tarkistamaan työn etenemistä, oli se ihan vähän vaiheessa. Lakanat oli jo kasattu sängystä lattialle ja tyynyliinatkin kiskottu tyynyistä irti. Aamupäivän trampoliiniriekunta oli kuitenkin vienyt veronsa ja pieni pomppija oli nyt nukahtanut keskelle liinavaatekasaa:

Voi sitä nukkumisen autuutta! Sitä, kun äärimmilleen viedyn suorituksen jälkeen saa uinua tuota syvää, hievahtamatonta unta... Älköön kukaan häiritkö.

Kylmää kyytiä

Työhommat toivat vaihteeksi Suomeen ja keskelle talvea. Tänään oli vapaata ja suuntasin Tammelaan. Tuli sitten kahvipöydässä puhetta avantouinnista. Siitä on jo viisi vuotta tai enemmän, kuin viimeksi olen ollut avannossa, joten vähän epäilytti kokeilla hommaa "kylmiltään". Lähdimme kuitenkin isän ja Sirkka-Liisan kanssa avantouintipaikalle, kera improvisoitujen uimahousujen...

Kovan saunomisen jälkeen oli totuuden aika. Kummempia ajattelematta astelin portaille ja askelma kerrallaan hyiseen avantoon. Alkushokin jälkeen homma alkoi itse asiassa tuntua melko siedettävältä...

Kiitos Jukka-isälle ja Sirkka-Liisalle mukavasta päivän piristyksestä...

Nörttiperheen kulttuuripäivä

Essi on viime aikoina tykästynyt Who Was-kirjasarjaan, joka sisältää kymmenittäin lapsille ja nuorille suunnattuja elämäkertakirjoja historian merkkihenkilöistä kuin myös nykypäivän suurmiehistä / -naisista. Viime kuukausina on kahlattu läpi mm. Martin Luther Kingin, Thomas Alva Edisonin, Charles Darwinin ja George Washingtonin elämäkerrat. Albert Einsteinin vaiheista kertova kirja teki lukijaan niin suuren vaikutuksen, että herran syntymäpäivä (maaliskuun 14.) merkattiin kalenteriin jo hyvissä ajoin ja Essi ilmoitti, että tätä päivää on sitten syytä juhlia jotenkin.

Viime torstaille sattunut Einsteinin 134. syntymäpäivä jäi valitettavasti vähän arkikiireiden jalkoihin, mutta otimme vahingon takaisin tänään. Kun muu Amerikka (ja Brittilä varsinkin) vietti St. Patrick's Day:ta (Pyhän Patrickin päivä), juhlistimme me toisinajattelijat Albertin syntymäpäivää. Essi kertoi tarinoita tämän tiedemiehen elämästä ja iltapäivän ratoksi pyöräytimme energiapitoisen pikkuleipätaikinan. Sokerikuorrutteviimeistelyn jälkeen ei kenellekään jäänyt epäselväksi, mistä oli kyse:

Huoltohommia

Ultrajuoksutapahtumien kantavana voimana ovat paitsi kisojen takana oleva virallinen organisaatio, reitillä ja huoltopisteillä puuhastelevat vapaaehtoiset. Jotta hyvä saadaan kiertämään ja käsiparien määrä jokseenkin taattua, on vapaaehtoistyöntekijöille tarjolla erilaisia porkkanoita. Juoksuorganisaatio tarjoaa avustajille palkaksi esim. osallistumisen johonkin tulevista juoksutapahtumista ilman ilmoittautumismaksua. 

Useimmissa sadan mailin juoksutapahtumissa on erikseen "vapaaehtoistyövelvoite". Esim. Western Statesin sataselle osallistuvien on toukokuun puoliväliin mennessä tehtävä kahdeksan tuntia avustavia töitä muissa juoksutapahtumissa tai vaihtoehtoisesti luonnonpuistojen ylläpidon järjestämissä kunnostustalkoissa.

Nämä vapaaehtoistehtävät ovat toki mukavaa puuhaa, mutta täytyy myöntää, että vähänlaisesti olen saanut itseäni näiden toimien pariin houkuteltua. Melko hektisellä elämänrytmillä saattaa olla asian kanssa jotakin tekemistä? Seliseli.

Western Statesin vapaaehtoisvelvoite sai onneksi kuitenkin aikaan jonkinlaisen ryhtiliikkeen. Tilanne on siinä mielessä helppo, että ihan lähialueelta löytyy kymmenittäin mahdollisuuksia joko juoksutapahtumien avustamisessa tai puistojen ehostelutalkoissa. Rodeo Beachilla, joka sattuu olemaan mielipaikoistani, oli juurikin sopivasti tänä viikonloppuna tarjolla Rodeo Valley Trail Run (8, 20, 30 ja 50 km).

Vapaaehtoisurakointi alkoi aamuhämärissä ensin huoltopistetykötarpeiden paikalleen järjestelyllä. Kun aamuseitsemän jälkeen alkoivat ensimmäiset kilpailijat saapua paikan päälle, oli vuoro siirtyä liikennepoliisin tehtäviin, ohjastelemaan juoksijaimiston autoja parkkiin siten, että kaikki osallistujat ja heidän kannustusjoukkonsa saivat kulkineensa mahtumaan tiluksille jotenkin järkevästi.

Lähtölaukausten kajahdettua muuttui työnkuva huoltopistepainotteiseksi. Vesipullojen täyttöä, voileipien laittoa, hedelmien viipalointia ja keittokattilan hämmentelyä riittikin sitten pitkälle iltapäivään. Juoksijoita oli liikkeellä yhteensä nelisensataa, joten aika kului hyvin vikkelään.

Sää suosi niin juoksijoita kuin tukihenkilöstöäkin. Mereltä puhaltava tuuli antoi viileän vaikutelman, mutta aurinko möllötteli näkyvillä uskollisesti. Kymmenen tunnin vapaaehtoistelun jälkeen kun ajoi vielä puolentoista tunnin matkan kotiin ilman kattoa, oli melkoisen hyvin ulkoillut olo...