Ohio on ohi jo

Lauantain lentoharrastus sai jatkoa sunnuntaina, tosin tällä kertaa otin avukseni kaupalliset siivet ja suuntasin asiakkaan luo Ohion Youngstowniin. Huoltoinsinoorimme George Michael oli käynyt asentamassa toissa viikolla tehtaalle uuden tyostoaseman ja nyt oli aika laittaa prosessiparametrit kohdalleen ja laite laulamaan.

Maanantaiaamu valkeni puuhakkaana ja tekemistä riittikin pitkälle iltaan. Alumiinia, terästä, polykarbonaattia, polyesteriä, tarrataustalla ja ilman - leikattavaa materiaalia riitti joka lähtoon, mutta vähitellen loytyi sopiva resepti kullekin. Reissuun oli varattu kaikkineen kaksi ja puoli päivää ja kotimatkalle oli määrä lähteä keskiviikkona alkuiltapäivästä. Piilaakson tyotunteihin tottunut matkaaja sai kuitenkin kokea iloisen yllätyksen, kun asiakas totesi tiistaina puoli kolmelta olevansa kaikin puolin tyytyväinen ja valmis palauttamaan vieraan takaisin kotikentälle.

Palasin hotellille äimistelemään yllättäen koittanutta vapaata iltaa. Ensi toikseni soitin lentoyhtioon ja siirsin keskiviikon liput iltapäivältä aamuksi - pääsisin sittenkin kotiin jo ennen iltahämärää, jipii! Tämän jälkeen ryhdyin kartoittamaan näkemisen arvoisia paikkoja lähiseutuvilta ja päädyin ilta-ajelulle Pennsylvanian puolelle. Järvimaisemia pääsee Kaliforniassa näkemään harvakseltaan, mutta täältä niitä loytyi enemmänkin. Pymatuning State Parkin rannoilta avautuivat varsin kotoisan oloiset näkymät:

Matka jatkui poikki silmänkantamattomiin jatkuvien maissipeltojen, takaisin Ohion puolelle. Auringonlaskun aikaan loysin itseni Mosquito Creek Laken ääreltä:

Harvoin saa tyoreissuja päättää näin leppoisiin tunnelmiin, mutta joskus sentään. Ei ollenkaan hassumpi paikka tämä...

Kanan lento

Jatkamme Piilaakson hauskan harrastustarjonnan äärellä... Kevään 2009 Gardajärven reissulla katselin mielenkiinnolla paikallisten liitovarjoharrastajien menoa ja vakaasti päätin, että tuota on joskus päästävä omin siivin kokeilemaan. Tänä kesänä kaivoin ajatuksen naftaliinista ja ryhdyin selvittämään, löytyisikö näiltä nurkilta sopivaa tahoa haaveen toteuttamiseksi... Johan toki, useampiakin =)

Perusteellisia alkeiskursseja tarjoaa täällä useampikin lentokoulu, mutta kroonisessa aikapulassani ilahduin erityisesti Merlin Flight Schoolin konseptista, jossa tarjottiin yhden päivän "introa" lajin saloihin. Kovin pitkälle (tai korkealle) ei toki yhden päivän kokeilulla ylletä, mutta tuntumaa varjoon pääsee fiilistelemään kivasti. Tänään siis tällaista:

Periaate on yksinkertainen: pilotti on valjailla kiinni varjossa ja startti tapahtuu alamäkeen juoksemalla. Tuuli tarttuu sopivasti varjoon ja sitten mennään... Käytäntö on vähän vähemmän yksinkertainen, kun hallittavana on joitakin kymmeniä naruja, kohtuullisen kokoinen varjo sekä tuuli, jonka suuntaa ei voi ohjata ajatuksen voimalla.

Tämän päivän johdanto piti lähinnä sisällään, miten varjon kanssa päästään asiallisesti liikkeelle, miten lentosuuntaa ohjataan ja miten tullaan sujuvasti alas. Toistaiseksi pysyteltiin loivissa ja hyvin loivissa rinteissä, mutta asian ytimeen päästiin kuitenkin - siis jalat irti maasta =)

Tätä lajia ottaisin mieluusti lisää, kiitos! Hetken aikaa saattaa kestää ennen kuin saan kalenterista raivattua tilaa perehtyäkseni asiaan paremmin, mutta ennemmin tai myöhemmin...

Sushia

Kesän aikana perheeseemme on rantautunut ennenkuulumaton japanilaisen ruoan villitys. Essi ja Johanna voisivat nykyisellään luultavasti elää ihan pelkillä japanilaisen keittiön antimilla, Varpu ja Jussi seurailevat perässä vähän vähemmän fanaattisina, mutta hyväksyvällä kannalla kuitenkin =)

Ilahduimmekin suunnattomasti, kun Piilaakson harrastustarjonnasta löytyi sekä lapsille että vanhemmille suunnattu sushikurssi. Tuumasta toimeen: tänä iltana suuntasimme kolmen naisen voimin Cucina Bambiniin ja pääsimme perehtymään japanilaisherkkujen rullauksen saloihin. Hyvä siitä tuli:

Varpu pysytteli maltillisesti kasvislinjalla - riisikerroksen sisään kelpuutettiin porkkanaa, avokadoa sekä tuorejuustoa. Essi pyöritteli ennakkoluulottomasti joukkoon myös lohta ja rapuja. Wasabitahna jätettiin yksin äidille...

Lopputulos näytti ihan oikeaoppiselta - puikot vain hyppysiin ja sitten syömään:

Toista kertaa Connecticutissa

Viime viikolla työ vei jälleen itärannikolla sijaitsevaan sovelluslaboratorioon, jossa laitteitamme kokeillaan tositoimissa. Matkan kulku on lähes sama kuin viimeksi, eli suora lento San Franciscosta Bostoniin aikaisin sunnuntai-aamulla ja Bostonista autolla Connecticutin puolella sijaitsevaan Bloomfieldiin.

Tällä kertaa otin autoksi vähän järeämmän pelin: Ford F-150 avolavamallin. Täällä kun ei auton vuokraus paljon maksa, voi halutessaan kokeilla kaikenlaisia ajopelejä, mitä ei Suomessa välttämättä ole edes myynnissä.

Vaikka olinkin tällä kertaa yksin liikkeellä, en eksynyt Bloomfieldiin ajaessani kertaakaan, kiitos Johannalta syntymäpäivälahjaksi saamani Garmin Nüvi GPS-navigaattorin.

Itse työhommat sujuivat edelliskertaan verrattuna varsin jouhevasti. Laite saapui Connecticutiin päivän myöhässä, tiistai-aamuna, mutta saimme otettua ajan kiinni tiistain ja keskiviikon aikana. Saimme kaikki suunnittelemamme testit tehtyä torstain puoleen päivään mennessä ja puoli kolmen aikaan lähdin ajamaan takaisin kohti Bostonia, samalla kun sovellusinsinöörimme Stephen lähti viettämään Missouriin omia polttareitaan.

Bostonin lentokentällä törmäsin samaan ilmiöön kuin Johanna omalla työreissullaan: lentokentän odotusaula ja käytävät olivat täynnä keinutuoleja ja niissä iloisesti kiikkuvia matkustajia:

Makuasioista ei voi kiistellä

Jatkamme perinneruokaprojektia. Viilin ja ruisleivän jatkoksi ilmaantui tällä kertaa vispipuuroa (kiitos Ikean puolukkamehun, joka tässä puolukattomassa maailman kolkassa pelastaa paljon...) Tästä heräsi mielenkiintoinen keskustelu, en tosin tiedä pohjautuivatko mielipiteet lähinnä todellisiin muistikuviin vai toiveajatteluun:

Essi: "Hei, äiti, ihanaa! Sä olet tehnyt vispipuuroa! Nam!" ... "Mutta hei, hetkinen. Puuttuukohan tästä jotain?"

Äiti: "Hmmm... Ei kai?"

Essi: "Mutta eikös vispipuuron kanssa kuulunutkin syödä rusinasoppaa?"

Tästä se lähtee...

Tällaisissa tunnelmissa lähdettiin liikenteeseen tänään:

Iloisena yllätyksenä meille paljastui, että Essin viime vuoden opettaja Mrs. Alves oli siirtynyt ykkösluokkalaisten vetovastuusta kakkosluokan luotsiksi ja yllättäen Essi saakin jatkaa tutun opettajan hoteissa tämänkin vuoden. Tyypillisesti täällä vaihdetaan vuosittain paitsi luokkahuonetta ja opettajaa, myös suurin osa luokkatovereista muuttuu.

Tuttuun ja turvalliseen saimme palata myös kindergartenin puolella. Varpun paikka löytyi Ms. Casellinin luokasta, samasta, jossa Essi kaksi vuotta sitten eskarivuotensa vietti. Iloisin mielin aloitti tuore koululainen ensimmäisen päivänsä:

Valmiina koulutielle

Huomenna polkaistaan käyntiin uusi kouluvuosi. Varpu malttaa tuskin pysyä nahoissaan ensimmäistä eskaripäivää odotellessa, Essiltä paluu koulun penkille sujuu jo jokseenkin rutiinilla. Upouudet reput odottavat ovella lähtövalmiina:

Ja jokainen tunnollinen vanhempi toki askartelee koululaukkuihin säänkestävät nimilaput. Viisivuotiaan koulureppuun se ällöpinkki alumiini sopii kieltämättä paremmin kuin taannoiseen Mark:in harrikkaan...