Dollarihymy

Kauan odotettu asia tapahtui viimein tänään iltapesulla. Essiltä lähti ensimmäinen hammas! Pitkään se hammas jaksoikin taistella. Se oli muistaakseni heilunut jo useamman kuukauden.

Minkähänlaista vaihtokurssia paikallinen hammaskeiju pitää (eurooppalaiselle) maitohampalle?

Clambake

Tänään olemme viettäneet hauskan päivän periamerikkalaisen sosiaaliseen tapaan. Kaiken takana oli tämä muutaman viikon aikana jo varsin tutuksi tullut temmellystiimi, Steven's Creek Striders, josta jo aiemmin muutamalla sanasella mainitsin. Tänään oli aika vaalia perinteitä jokasyksyisen "Clambaken" merkeissä. Clambake on ei-kilpailumielessä juostava sunnuntailenkki, jonka ensimmäinen, 18 mailin mittainen osuus starttasi Saratoga Gap:lta aamulla 6:30 päättyen Big Basinin luonnonpuistoon, ylös vuorille. Sieltä alkoi toinen, 12 mailin etappi noin 11:n aikoihin ja päättyi pari tuntia myöhemmin Waddell Beachille, Tyynenmeren rantaan. Osa väestöstä juoksi vain ensimmäisen pätkän, osa pelkästään jälkimmäisen, mutta valtaosa kipitteli tyytyväisinä koko 30 mailin reitin. Itse pysyttelin vielä sosiaalijuoksentelun aloittelijakastissa ja valitsin maltillisesti vain jälkimmäisen pätkän (ja osoitin samalla jonkinasteista huomaavaisuutta kyyditsijänä toimineen muun perheen aamu-unisuutta silmällä pitäen).

Juoksureitti oli mielenkiintoinen paikallisversio Pirkan Hölkästä, siis metsän siimeksessä mutkitteleva haastava polku, jossa jokaisella askeleella kannattaa olla valppaana, miten jalkansa sijoittaa, jos haluaa välttyä kompasteluilta, nyrjähtelyiltä tai Pirkasta poiketen polun sivulla ajoittain vaanivasta sadan metrin pudotukselta. Erona Pirkan Hölkkään oli myös se, että nyt kukaan ei juossut kilpaa kellon tai toistensa kanssa, joten välillä pysähdyttiin maisemia katselemaan. Metsä itsessään oli jo nähtävyys sinänsä, punapuut (redwood) olivat hmmm... latteasti sanottuna isoja. Reitin varrelta löytyi myös hulppea vesiputous - voi vain harmitella, että juoksushortseissa on ainoastaan yksi pienenpieni tasku, joka ei mitenkään nielaise sisäänsä kameraa.

Määränpäässä Waddell Beachilla odotti virkistävä kylpy Tyynenmeren aalloissa. Hauskaa oli, joskin muun seurueen oli kovin vaikeaa ymmärtää, miten viihdyimme Essin kanssa vedessä iloisesti varmaankin vartin verran. Paikalliset kuulemma pystyvät viettämään vedessä ilman märkäpukua korkeintaan muutamia sekunteja... Hieman hämillisinä kuuntelivat tarinoitamme avantouinnista ja siitä, ettei Suomessa järvivesi kesäisinkään välttämättä ole juuri tuota lämpimämpää.

Uiskentelun jälkeen oli vuorossa itse Clambake. Jokainen oli tuonut jotakin yhteiseen nyyttikestipöytään, mutta tapahtuman koko ydin on Billin ja Pennyn tekemässä Clambakessa, jota on tarjolla joka vuosi. Etukäteen minulle ympäripyöreästi kerrottiin, että Clambake pitää sisällään lohta ja joitakin muita mereneläviä, mutta sen tarkemmin en ennakkoon tiennyt. Nimen perusteella kuvittelin, että kyseessä olisi jonkinlainen leipomus, piirakka tai jokin kalakukon tapainen. Yllättäen Clambaken perimmäinen olemus paljastui kuitenkin lohikeitoksi, varsin maistuvaksi sellaiseksi kerrassaan. Kaikkea sitä oppii, kun tähän ikään pääsee!

Vaatimattomuus kaunistaa

Merikontissa matkustavat tavaramme ovat edelleen reissun päällä, viime viikolla saamamme väliaikatiedon mukaan nyssäköiden arvellaan olevan täällä satamassa reilun viikon kuluttua, jonka jälkeen tullaushässäkkään kuluu vielä toinen viikko. Ensi alkuun lapset ikävöivät merimatkalla olevia lelujaan (tämänhetkinen arsenaali on muutama unilelu kummallakin ja lisäksi jokunen pihakirpputoreilta matkaan tarttunut nukke ja nalle sekä tietysti Suzyn lainaamat pehmolelut), mutta sittemmin ovat jo löytäneet muuta puuhaa ihan kiitettävästi...

Taloyhtiön pihamaalla ei ole hiekkalaatikkoa tms. leikkipaikkaa, mutta nurmikkoa ja pensaita sitten sitäkin enemmän. Eipä leikin lähtökohdiksi sitten kummempaa tarvitakaan. Yksi suosikkileikeistä on aarteenetsintä. Naapuruston intialaisnaiset käyttävät kulttuurilleen uskollisina hyvin koristeellisia vaatteita ja aina silloin tällöin on heiltä kotipihan nurmikolle tai laattakäytävälle pudonnut leningistä paljetti, helmi tai mikä milloinkin. Tyttäremme ovat päivä päivältä alkaneet muistuttaa yhä enemmän pieniä harakoita: kulkevat useita tunteja päivässä nenä maassa etsien toinen toistaan ihanampia kimaltavia koristehippusia. Aluksi aarteita keräiltiin vain käsiin ja taskuihin, mutta koska tämä havaittiin esim. pyykkipäivinä varsin epäkäytännölliseksi, heltyi äiti sponsoroimaan leikkiä luovuttamalla käyttöön kaksi pientä pakastusrasiaa. Nyt on siis käytössä kokonaiset pienet aarrearkut - ajatella, miten hienoa! Tästä on sekin etu, että jos pensaiden juurelta sattuu löytymään vaikkapa rautanaula tai muuten vain maan tonkimiseen erityisen sopiva pieni tikunpätkä, voi senkin taltioida rasiaan ja seuraavana päivänä leikin jatkuessa ovatkin työkalut jo valmiina.

Toinen suosittu leikki on ötökkäsyöttölä. Puiden rungoista löytyy mehevän näköisiä pieniä pihkapalleroita, nurmikolta apilan kukkia ja muuta salaattiainesta ja pensaiden juurelta erinäisiä tikkuja ja pieniä puunpalasia, jotka toimittavat milloin perunoiden, milloin grillivartaiden virkaa. Nurmikolta etsitään sitten mukavin mahdollinen 10 cm x 10 cm alue, johon kaikki nämä syötävät asetellaan odottamaan nälkäisiä ötököitä. Koska piha on suuri, näitä tukikohtia on hyvä päivän mittaan rakentaa muutamaankin paikkaan, sillä pienet ötökät eivät välttämättä jaksa kävellä kovin pitkiä matkoja. Tästä leikistä on aivan loputtomasti iloa, koska seuraavana päivänä, kun tytöt lähtevät tarkastuskierrokselle, ovat ötökät poikkeuksetta syöneet yön aikana koko ruokintapaikan tyhjäksi. (Syynä saattaa toki toisinaan olla myös muutaman kerran viikossa lehtipuhaltimen kanssa pihassa häärivä meksikolainen vihertoimihenkilö, mutta älkäämme antako karun todellisuuden lannistaa...)

Eilen ötököiden syöttöleikki eteni kerrassaan toiselle tuotantokaudelle, kun nurmikolta sattui löytymään yksinäinen mehupilli. Essi ja Varpu havahtuivat siihen tosiasiaan, että ovat jo vaikka kuinka pitkän aikaa antaneet ötököille ruokaa, mutta eivät olleet tulleet ajatelleeksi, että pikku otuksilla voi olla janokin. Ensin etsittiin muutama teräväsärmäinen kivi, joilla pilliä ruvettiin sitten nylsimään ötököille sopivanmittaisiksi palasiksi. Seuraavaksi alettiin talkoilla koluta puskanjuuria, josta silloin tällöin löytyi pieniä kokonaan valkoisia kiviä - maitolaseja. Näitä sitten kerättiin ja puhdistettiin käyttökuntoon:

Tästä leikki eteni jo selvästi tuotteistetumpaan vaiheeseen. Tytöt huomasivat, että maitolaseja saadaan käyttöön joutuisammin, jos toimitaan niin, että toinen etsii aihioita ja toinen toimii kokoaikaisena puhdistajana. Varpu laskeutui alas reunakiveykseltä, jolla tuossa kuvassa istuu ja jatkoi puhdistuspuuhia metrin alempana olevalla jalkakäytävällä. Essin jatkaessa puuhailua edelleen pusikossa en malttanut olla kysymättä, mitä parhaillaan oli tekeillä. Selitys oli heti valmiina: "Varpu muutti tuonne alatoimiston puolelle noita maitolaseja putsaamaan. Mulla on nyt täällä ylätoimistossa paremmin tilaa etsiä."

Kiirettä pitää siis :o) Illan tullen käsipesusavottaa ohjastaessa sitä havahtuu ihmettelemään, että mihinkäs ihmeeseen tämäkin päivä taas katosi. Tuolla jossakin, aurinkoisen pihan perukoilla lymyää taatusti salamyhkäinen aikavaras. Miten on mahdollista, että tässä on kohta jo kuukausi asuttu, vaikka ihan äsken vasta tänne saavuimme?

Elämää high techin ytimessä

Muuttaessaan keskelle kaikkien tietokonenörttien Mekkaa, sitä jotenkin harhautuu kuvittelemaan, että kaikkinaiset paperinpyörityssavotat sujuvat nykyaikaisesti netissä. Suomessa kun on tottunut hoitamaan esim. pankkiasiat, kirjaston lainojen uusinnat, työterveyshuollon ajanvaraukset sun muut näppärästi verkossa. Totuus on kuitenkin toinen...

Pankkiasioihin en jaksa tässä tarkemmin edes pureutua, se on kokonaan oma lukunsa. Voin satuilla niistä tarkemmin sitten, kun ehkä joskus käsitän, millä ihmeen järjellä toimivat shekit, money orderit ja muut esihistorialliset rahaliikenteen lippulappuset. (Ja sen verran voin sivumennen paljastaa, että "muuttokonsulttimme" kehuessa pankkivalintaamme hyväksi, koska tällä kyseisellä pankilla on tarjolla sellainenkin hienous, että laskujen maksu on vähitellen tulossa mahdolliseksi myös internetissä, emme kehdanneet todeta, että niin me olemme Suomessa tehneet jo kymmenen vuoden ajan...) 

Mutta siis, asiaan. Tarkoitukseni oli tilittää närkästystä, jonka aiheutti toissa viikolla postilaatikkoomme kolahtanut paikallisen kansalaisopiston syyslukukauden ohjelma. Tytöt ovat haikailleet jumppakerhoon pääsyä, joten ilahduimme suunnattomasti löytäessämme opiston esitteestä montakin vaihtoehtoista tenavajumppaa, jotka sattumoisin olisivat ihan parinsadan metrin päässä kotoamme. Esitteen ensimmäisellä aukeamalla oli melkein selkeä opastus kurssien ilmoittautumiskäytännöstä, jonka voi hoitaa a) internetissä (oho!) b) automaattisessa puhelinpalvelussa c) puhelimitse ihan ihmisen kanssa puhumalla d) lähettämällä ilmoittautumislomakkeen postitse tai e) marssimalla kurssille paikan päälle ilmoittautumaan, jos hyväuskoisena kuvittelee, että paikkoja on tuossa vaiheessa vielä jäljellä. Kurssit täyttyvät ainakin näiden lasten liikuntatuntien osalta varsin nopeasti, joten ainoa järkevät ilmoittautumisvaihtoehdot olivat nuo kaksi ensimmäistä, joissa ilmoittautumisaika alkoi ensimmäisenä - minuuttia yli puolenyön keskiviikkoaamuna. En halunnut kokeilla onneani puhelinautomaatin kanssa keskustellen, joten valitsin tutulta tuntuvan internetilmoittautumisen...

Esitteessä kerrottiin, että netissä/puhelinpalvelussa ilmoittautuminen vaatii käyttäjäkoodin ja henkilökohtaisen salasanan. Sinisilmäisesti menin olettamaan, että jos joku on jaksanut väkästää nettiin kokonaisen ilmoittautumispalvelun, luultavasti siellä on myös mahdollisuus rekisteröityä saadakseen tämän elintärkeän koodi-salasana-yhdistelmän. Kun sitten kellon lähestyessä puoltayötä luovin opiston internet-sivuille vakaissa koodin hankkimisaikeissa, koko hienonhieno totuus paljastui: voidakseen ilmoittautua kätevästi nettipalvelussa, pitää tämä mokoma koodi ja salasana hankkia soittamalla ensin opiston kansliaan - luonnollisesti virastoaikaan. No se siitä sitten... Vetäydyin harmistuneena nukkumaan - kaksi tuntia väkisin ja turhan takia valvottuani. Grrrrr!

Tänään heräsin kuitenkin uuteen päivään uudella taistelumielellä. Aamupäivän sosiaalivirastokäynnin jälkeen (paikalliset sosiaaliturvatunnukset saadaksemme kävimme tuollaisessakin hauskassa paikassa, jipii!) olin vielä sen verran vireässä tilassa, että päätin kokeilla onneani ja soittaa opiston sihteeritädille. Jos vaikka kuitenkin sattuisi niin satumainen tuuri, että jumppakerhoissa olisi vielä paikka tai pari vapaana??? Ainahan voi haaveilla... 

Sihteeri ystävällisesti tiedusteli, olenko ensimmäistä kertaa kursseille ilmoittautumassa. Kyllä vain, kiitos kysymästä! No voivoivoi, siinä tapauksessa tarvitaankin todiste asuinpaikasta. Ei sitä noin vain Santa Claran kansalaisopistoon sisään marssita, niinhän voisi kuka tahansa tehdä. Ennen ensimmäistä ilmoittautumiskertaa ja niitä surullisen kuuluisia käyttäjätunnuksia on opiston kansliaan marssittava ihan omana itsenään, mukanaan henkilöllisyystodistus ja todiste asuinpaikasta. Kuulostaa juhlalliselta, mutta täksi todisteeksi kelpaa periaatteessa mikä tahansa posti, joka on tähän osoitteeseen saapunut, siis omalla nimellä tullut lasku tai muu vastaava. Virallista ja hienoa, eikö totta?

Tänään emme auton puutteessa pääse opiston kansliaan seikkailemaan, mutta ehkä yritämme sitä sitten huomenna. Käy ihan kunnon matkasta, kun täytyy passilla varustautua ;o) Suomalaisella ajokortilla ei ole henkilöllisyystodistusmerkityksessä täällä juurikaan mitään virkaa. Eikä pidemmän päälle kyllä ajokorttinakaan. Tuskin maltan odottaa sitä, kun sosiaaliturvatunnukset saatuamme pääsemme huvittelemaan amerikkalaisen ajokortinhankintarumban pyörteisiin...

Paljasjalkainen tamperelainen

On ilmoja pidellyt juu... Ja ulkona on oltu ahkerasti - tältä näyttävät kolme viikkoa enimmäkseen sandaaleissa ulkoilleet koivet:

Ilmoja pitelee (molemmin käsin)

En tietenkään haluaisi olla vahingoniloinen, mutta:

Hee hee...

Paljasjalkainen lempääläläinen

Tytöt ovat jo siinä mielessä päässeet kivasti naapurustoon "sisälle", että useimmat naapurin lapsista tuntevat heidät jo nimeltä. Essi on useimmille helppo nimi lausua ja muistaa, mutta Varpu tuntuu olevan selvästi vaikeampi (kuten meillekin suurin osa noista intialaisista nimistä on aika heikosti mieleen jäävää ja vaikeasti lausuttavaa laatua...) Varpu ei vielä ihan itseään tunnista pihalla kaikuvista "Farbuu"-huudoista, joskaan eipä tuo boheemi haaveksija selektiivisine korvineen aina muutenkaan kutsuhuutoja tiedosta, vaikka miten oikeaoppisesti lausuisi.

Tänään korealaisystävämme Suzy kertoi hivenen huvittuneena, miten viisivuotias poikansa Inia (muistaakseni - ja tämän kirjoitustavasta ei todella ole mitään takeita...) oli ihmeissään eilisiltana muistellut, että mikäs ihme sen Essin pikkusiskon nimi olikaan. "Farb... , Barf..., eee..., Barefoot? Was it really Barefoot?" (barefoot = paljasjalkainen)