Pieniä ihmeitä

Jos et ehdi nauttia maisemista, juokset liian vauhdikkaasti. Tämä on yksi ultrajuoksijoiden tärkeimpiä periaatteita ja mielestäni varsin oivallinen mittari. Jos sattuu olemaan kamera mukana, aina hauskempaa. Lähes poikkeuksetta polkulenkeillä kun tulee vastaan jotakin sellaista, minkä mielellään taltioi myöhemmin jaettavaksi. Niin kuin esimerkiksi tänään...

Alhaalla laaksossa aamu oli tihkusateen ja paksujen pilvimassojen samentama. Oli kuitenkin erinomainen juoksukeli, lämpötila oli sopivan viileä, kymmenen C-asteen tietämissä ja sateen raikastama kostea ilma oli helppoa hengittää. Vähitellen, rinteitä ylös kivutessa pilvipeitto harveni ja etäämmällä kajasti aavistus kirkkaansinistä taivasta.

Aivan oikein. Vielä vähän matkaa ylemmäs ja sitten, naks, pilvimassa loppui tähän:

Ylärinteillä oli ilmeisesti ollut varsin kylmä yö. Heinikossa kasvoi näitä pienen takiaisen näköisiä piikkipalloja, joihin aamukaste oli kiteytynyt kauniisti. Mikroilmaston mittakaavassa täysi talvi:

Ja sitten takaisin alaspäin. Metsän siimeksessä oli aamulenkillä myös peuraperhe. Vähän pisti hymyilyttämään tämä sotilaallinen jonomuodostelma:

Aika velikultia.

Kurpitsajuhla vol. 2

Kas kummaa. Järjestyksessä jo neljäs kiitospäivämme täällä ehti tulla ja mennä, mutta jotenkin systemaattisesti olemme onnistuneet joka kerta kiertämään kaikenlaiset Thanksgiving-perinteet. Emäntä on ollut epäviitseliäs eikä ole kehittänyt motivaatiota hienon kalkkuna-aterian kyhäämiseksi ja toisaalta oleme uskollisesti jättäneet väliin "mustan perjantain" shoppailuhullutukset.

Tänä vuonna Essi aloitti jo hyvissä ajoin pienen painostuksen ja Halloweenin aikoihin ilmoitti, että yksi näistä koristekurpitsoista on seuraavassa elämänvaiheessaan muuttuva kurpitsapiirakaksi. Jos olemme täällä jo ehtineet yli kolme vuotta asustaa, on toki vähintäänkin huutava vääryys, ettemme ole vielä vihkiytyneet "Pumpkin Pien" saloihin. Ja toisekseen, kurpitsan siemeniä ei parane heittää hukkaan myöskään. Essin opettaja oli viime vuonna tarjonnut luokalle paahtamiaan kurpitsansiemeniä ja tätä herkkua olisi kuulemma hyvä rakentaa kotitarpeiksikin.

No, varsinainen kiitospäivä ehti tällä kertaa kulua lähinnä reissusta palautumiseen, joten ryhdyimme kurpitsa-askarteluun pienellä viiveellä. Kokeiluista kehkeytyi varsin mielenkiintoisia...

Itse piirakasta ei tullut järin kaunis, mutta maussa ei ole kerrassaan mitään vikaa. Vähän niin kuin omenapiirakkaa, jossa on omenien tilalla piparkakkutaikinaa. Miksi ihmeessä tätä ei ole tehty jo monta kertaa aikaisemmin?

Ja sitten ne siemenet. Olin kieltämättä vähän skeptinen koko konseptin suhteen, vaan eivätpä ole hassumpia nämäkään:

Vegas, Baby, Vegas!

Vauhdikas minilomamme on takanapäin ja voipunut matkaseurueemme onnellisesti kotona. Selailemme kameran muistikortille kolmen vuorokauden aikana tallentunutta aineistoa ja sulattelemme kokemuksia. Mitähän tuohon sanoisi...? "Voe mahoton" lienee aika kuvaava ilmaus.

Lähdimme liikenteeseen sunnuntaina iltapäivällä San Josesta. Lentomatka oli lyhyt (vaivaiset puolitoista tuntia) ja matkakohteemme mukavasti samalla aikavyöhykkeellä, joten olimme perillä hyvissä ajoin ennen hämärän tuloa. Tämä oli toisaalta harmi, koska laskeutuminen olisi toki ollut näyttävämpi, jos kaupunki olisi ollut iltavalaistuksessa... 

Essi on viime kuukausina lukenut innolla Egypti-aiheisia kirjoja. Tähän innostukseen liittyen olimme valinneet majapaikaksemme pyramidihotelli Luxorin, joka oli kokemuksena perin mielenkiintoinen. Rakennusta koristavat valtavan kokoiset sfinksi- ja faaraopatsaat tekivät vaikutuksen etenkin Essiin ja pyramidin särmän suuntaisesti viistoon kulkevat hissit mietityttivät matkaseurueen teknisesti suuntautuneita päitä. Rakennuksen huipulla hohkaava "Luxor Sky Beam" oli kieltämättä näyttävä sekin.

Maanantaiaamuna suuntasimme ensi töiksemme uimaan. Luxorin oma allasosasto on suljettuna talven ajan, mutta uinti-intoiset hotellivieraat saavat käyttää naapurihotelli Excaliburin kylpyresursseja. Sinne siis – käytävää pitkin kävellen Egypti-maailmoista piirroselokuvan näköiseen satulinnahotelliin:

Aamu-uinnin jälkeen lähdimme tutustumaan Vegasin keskustaan kävellen. Ohitimme New York, New York-hotellin Vapauden patsaineen, vilkaisimme ohi kulkiessamme MGM-hotellin aulaan ja eksyimme matkalla ulos (yhdestä ovesta sisään ja seuraavasta ulos ei ole ollenkaan niin yksinkertainen temppu kuin olisimme kuvitelleet), mutta löysimme kuin löysimmekin tiemme alkuiltapäivästä Planet Hollywoodin teatteriin, josta olimme varanneet liput Gregory Popovichin eläinshow'hun.

Popovichin esitys kissoineen, koirineen, hanhineen (sekä ihmisakrobaatteineen) oli huikean hauskaa katsottavaa. Sillä, mitä kaikkea voikaan asialleen omistautunut eläinten ystävä lemmikeilleen opettaa, ei näytä olevan mitään rajoja. Silmät ymmyrkäisinä seurasivat tätä hupaisaa esitystä niin lapset kuin me varttuneemmatkin. (Valitettavasti herra Popovich ei halunnut eläimiä valokuvattavan. Saattaisivat ehkä hermostua...)

Eläinshow:n päätyttyä jatkoimme keskustakävelyämme vielä vähän pidemmälle. Ihan Venetsiaan asti emme jaksaneet, mutta poikkesimme päivällisellä Eiffel-tornin kupeessa...

... ja ennen hotellille paluuta ihailimme vielä Bellagion suihkulähdeshow'ta. Näyttävästi yhteen sovitetut musiikki, valot  ja parhaimmillaan toistasataa metriä korkeat vesipatsaat eivät jättäneet ketään kylmäksi.

Tiistaina otimme allemme junan ja karautimme keskustasta vähän etäämmäs, Stratosphere-näkötornille. 270 metrin korkeudesta avautuvat näköalat olisivat toki olleet kokemus sinänsä, mutta kas, kun joku suuressa viisaudessaan, oli keksinyt tuonne rakentaa näköalatasanteilta irvokkaasti joka suuntaan sojottavia huvipuistolaitteita, pitihän niitäkin päästä kokeilemaan.

Jussi otti testattavakseen Big Shot:in. Huvittelijat istutettiin paikoilleen "neulan juurella" 280 metrissä ja ampaistiin sitten hunajaisella kiihdytyksellä vielä 50 metriä ylemmäs. Pikaisen alastulon ansiosta pääsee tuolla kokemaan parhaimmillaan 4 g:n kiihtyvyyden.

Essi ja Johanna menivät puolestaan ennakkoluulottomasti koeajamaan Insanity-karusellia. Matkustajat asettuivat tämän kummallisen viipperän kyytiin kahden hengen vaunuihin, jonka jälkeen koko komeus siirretään tyhjän päälle pyörimään. Vinhasti kiihtyvä pyöritysliike ja inha kallistuskulma saivat kieltämättä vanhemman pään vähän sekaisin, mutta Essi ei tuntunut olevan ajelusta moksiskaan.

(Varpu jäi näille laitteille asetetusta pituusrajasta pari tuumaa, mikä sai aikaan melko kuuluvan protestiäänen... Ehkä ensi kerralla?)

Tänään aamusella keräilimme kamppeemme ja aloimme vähitellen valmistautua kotimatkaan. Paluulento lähti kuitenkin vasta iltapäivällä, joten Essi ja Varpu saivat vielä muutaman tunnin aikaa purkaa energiaansa Kids Tyme-leikkipuistossa ja vanhemmat nauttia kiireettömän kahdenkeskisen brunssin.

Reissun lopputuloksena on kolme reissuun tyytyväistä matkaajaa, jotka ovat kuitenkin perin onnellisia päästessään taas kotiin ja nauttivat mielihyvin jäljellä olevista vapaapäivistä tutuissa ympyröissä. Varpu tekee poikkeuksen. Pieni kosmopoliitti on itkeskellyt jo Las Vegasin lenokentältä lähtien eikä olisi millään malttanut lähteä kotimatkalle. Tajunnan räjäyttävät kolme päivää käyvät kuusivuotiaan voimille...

Joko taas?

Huhhuh! Intensiivinen syksy alkaa kallistua kohti talvea ja ensi viikolla koittaa Thanksgiving (kiitospäivä), jonka kylkiäisenä tulevaa pitkää viikonloppua on jokseenkin hartaudella ehditty jo odotella. Coherent vetäisi ässän hihasta ja suhdanteisiin vedoten päätti lomauttaa työntekijänsä myös alkuviikon osalta. Ei haittaa. Viikon vapaa on meille kaikille enemmän kuin tervetullut.

Mitähän sitä sitten keksittäisiin? Essi ja Varpu ovat suurella uteliaisuudella katselleet Vegasin reissuilla ottamiani kuvia ja ihmetelleet tuota värivalojen mekkaa. Johan tuolla on tänä vuonna tullut kolmesti käytyä työasioissa (ja reissuista kaksi viimeisen kuukauden aikana), joten ajatus lomareissusta samaiseen paikkaan juuri nyt on vähintäänkin hullunkurinen. Toisaalta, miksikäs ei? Pakkoko sitä on kasinolla vapaapäiviään viettää, eiköhän tuo kummallinen kaupunki tarjoa jokaiselle jotakin...

Ensi viikolla ei siis tehdä töitä eikä keskitytä kouluhommiin. Vietetään rentoa yhteiseloa ja ihmetellään maailman menoa. Katsellaan sitten vaikka niitä neonvaloja vasten yötaivasta:

tai jos värimaailma alkaa häikäistä, voidaan poiketa pikavisiitille huijaus-Venetsiaan, noin esimerkiksi:

Saa nähdä, mistä hunningolta itsemme löydämme...

Jossain huitsin Nevadassa

Ja taas mentiin... Luvassa on jalleen messut Las Vegasissa. Itse messutapahtuma pyorii maanantaista keskiviikkoon, mutta saavuin paikan paalle jo sunnuntaina aamupaivalla avustaakseni laitteen asennuksessa ja leikatakseni jokusen naytteen kenraaliharjoituksenomaisesti ennen maanantaiaamun tositoimia. Vaan kuinkas kavikaan. Laserin virtalahde oli kuollut ja joudumme odottamaan varaosaa huomiseen - se siita etukateen valmistautumisesta...



Mitahan sita sitten sunnuntaipaivansa ratoksi keksisi? Ottaisi auton alleen ja huristelisi vahan etaammalle ulkoilmaseikkailuihin. Suuntasin siis Nevadan ja Arizonan rajalla sijaitsevalle Lake Meadin luonnonsuojelualueelle.

Olin jo aiemmin kuullut paljon Hoover Dam-padosta. Tama massiivinen pato ja sen kupeessa oleva Callaghan-Tillman-silta ovat "upeiksi nahtavyyksiksi" luokiteltavia turistikohteita, joten lahdin ottamaan selvaa, mita tama paikka pitaa sisallaan. No jaa... Vakea tuonne oli pakkautunut enemman kuin laki sallii, kaikki padon liepeilla sijaitsevat pysakointialueet (14) olivat tupaten taynna. Ja mista syysta? En tieda. Vakea tungeksi joka puolella ottamassa kuvia isosta, rumasta sillasta, betonisista kolosseista ja kasittamattomista voimajohtohassakoista, joita risteili villisti sinne tanne.

Paikka ei vaikuttanut ollenkaan niin lumoavalta, etta olisin jaanyt jonottamaan parkkipaikkaa ja viihtymaan pidemmaksi aikaa. Karautin ruman sillan yli Arizonan puolelle ja moottoritielta erkautuikin hyvin pian klassiselta suomalaiselta mokkitielta nayttava kuoppainen soratie, joka ei ollut ruuhkia nahnytkaan. Sinne siis! Jonkin matkan paasta loytyi sopiva levike, jonne auton saattoi parkkeerata (luultavasti sen olisi voinut jattaa vaikka keskelle tieta - maassa, jossa 98 % kuskeista karttaa paallystamattomia teita, tilastojen valossa tuolla tiella ei liikennoi ikina kukaan). Ei tarvinnut kauaa jalkaisin taivalta taittaa, kun alkoi jo loytya kerrassaan kiehtovaa katseltavaa:

Enimmakseen Vegasin seutu on karua aavikkoa, mutta pilkistihan se jarvi esiin aina silloin talloin...

Ilmeisesti taalla joku muukin joskus ulkoilee, vaikken talla reissulla ketaan kanssaihmista onnistunut nakemaankaan. Reippailijoita varten on huomaavaisesti pystytetty kaksi WC:takin. Yksi tosi haveliaille patikoijille, varustettu seka suojaavalla sermilla etta ovella. Ja sitten toinen, jossa ei ole edes ovea. Luonnonlapsille, jotka haluavat ihastella maisemia myos taysistunnon aikana?

Nostalgiset aprikoosit

Pienenä poikana, Forssassa asuessamme tykästyin kuivattuihin aprikooseihin. En kuitenkaan ihan mihin tahansa lajikkeeseen, vaan tietyllä tavalla kuivattuihin, vähän kitkerän makuisiin hedelmiin joita sattui saamaan lähikaupastamme Antin Valinnasta (nykyisin K Extra Antti):

(Google Street View-linkki)

Opinnot veivät miehen aikanaan pois Forssasta ja ideaalisia aprikooseja ei enää muualta löytynyt. Seuraavat pari vuosikymmentä meni totutellessa pehmeisiin, sokeroituihin perusaprikooseihin, joita saa joka maitokaupasta.

Muutama viikko sitten, näitä iänikuisia imeliä "kuivahedelmiä" popsiessani sain päähäni ruveta etsimään netistä oikeanlaisia kuivattuja aprikooseja. Pienen tonkimisen jälkeen päädyin Kalifornialaisen Sun Organic Farm-maatilan sivuille, jossa mainostettiin olevan kahdenlaisia kuivattuja aprikooseja: turkkilaisia, jotka kuvan perusteella näyttivät hieman tummemmalta versiolta "vääränlaisista" aprikooseista, sekä toisenlaisia: California Blendheim-aprikooseja, jotka eivät olleet minulle entuudestaan tuttuja. Kuvasta päätellen kyseessä saattaisi olla kauan kaipaamani, oikein kuivattu aprikoosilajike.

Siispä tilasin ensin puolen kilon pussin. Paketin saapuessa avasin sen suuren jännityksen vallassa... Näyttää oikeilta... Koemaistiainen... Kyllä! Juuri näitä! Eikä aikaakaan, kun ensimmäiset puoli kiloa olivat hävinneet ihan itsestään.

Tein saman tien uuden tilauksen puolentoista kilon pussista, mutta sekään ei riittänyt edes viikkoa. Ruokahalu kasvaa tunnetusti syödessä, joten ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin tilata seuraava isompi laatikko, viisi kiloa tällä kertaa:

Saas nähdä kuinka kauan tämä laatikollinen kestää... Saattaahan näihinkin joskus kyllästyä, mutta historian valossa ei kuitenkaan ihan äkkiä!

Marakatti

Essi ja Varpu ovat syksyn ajan käyneet telinevoimistelukerhossa. Lisäksi naapurin yhdeksänvuotias tyttö Areeba tarjoaa pihaleikkien lomassa ja koulussa välitunneilla lisäopetusta, minkä ehtii. Etenkin Essi on alkanut varsin luontevasti vääntyillä varsin epäluonteviin asentoihin: