Kurpitsan metsästys 2011

Halloween tekee tuloaan, joten sunnuntai-iltapäivän ratoksi suuntasimme tuttuun paikkaan Perryn farmille "Pumpkin Patchille". Homma sujui jokseenkin vanhan kaavan mukaan - ensin kiipeiltiin heinäkasoissa, jonka jälkeen lähdettiin metsästämään satojen kurpitsakandidaattien joukosta parhaimmistoa.

Nyt valioyksilöt odottavat parvekkeella malttamattomina seuraavaa viikonloppua. Nähtäväksi jää, millaisiksi lyhdyiksi kaiverrusinspiraatio nämä lopulta muokkaakaan...?

Siellä sun täällä

Kuluneen viikon ajan on Maissilakki viettänyt enemmän tai vähemmän hiljaiseloa jälleen - Jussi on ahkeroinut paitsi toimistolla myös yh-isänä, Johanna reissannut pitkin poikin Pohjois-Amerikkaa uusia lasertyöstäjiä kouluttamassa. Voimavarat itse kullakin ovat huvenneet kaikkeen muuhun kuin blogitukseen, mutta nyt lienee sopiva hetki tehdä selkoa viikon seikkailuista.

Lähdin liikenteeseen sunnuntaiaamuna. Ensimmäinen päivä vierähti hyödyllisesti lähinnä lentokentillä ja -koneissa, mutta illalla löysin itseni Pennsylvanian-Ohion rajamailta, läheltä seutuja, joita tuli jo elokuun lopulla koluttua. Maanantai ja tiistai kuluivat rattoisasti nimikylttiputiikissa A, asiakasta uuden laitteen saloihin perehdyttäen. Tiistai-iltana Pittsburghin lentokentälle palatessani pistäydyin matkan varrella paikallisessa ruokakaupassa, jonka hyllyltä hyppi silmille maailmanmatkaajaa ilahduttava yllätys - jotakin aivan ehtaa suomalaista:

Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä matka jatkui Minnesotan St. Pauliin, jossa koulutuspuuhastelu jatkui heti aamusta nimikylttiputiikissa B. St. Paulin ja Minneapolisin seutu oli muuten olemukseltaan perin suomalaisen oloinen, luultavasti myös säätila lienee lähellä sitä, mistä Suomessa nautiskellaan juuri nyt.

Keskiviikko ja torstai kuluivat varsin tiiviisti sorvin äärellä, mutta perjantaina ennen kotimatkaa oli muutama tähdellinen tunti aikaa ulkoilman haisteluun. Kävin siis ottamassa tuntumaa paikalliseen polkutarjontaan Hidden Falls Regional Parkissa. Varsinaista ruskaa en päässyt näkemään, suurin osa puista oli jo pudottanut lehtensä tai vaihtoehtoisesti jonkinlaista ikivihreää sorttia, jolla ei ole aikomustakaan vaihtaa lehtien väriä.

Syksyisen sään haltija oli joka tapauksessa laittanut parastaan. Ilma oli kirkas ja kotoisan kirpeä, lämpöasteita ehkä 7-8 Celsiusta. Tunnin reippailu Mississippi-joen varressa oli varsin mukava pohjustus kotimatkalle.

Nyt nautitaan kotona olosta taas vaihteeksi - samoin kuin lempeästä ilmanalasta. Minnesotan aamuissa tuli melkein ikävä talvitakkia, mutta täällä pärjää vähän vähemmän arktisin varustein =)

Luottamuksellinen

Essi: "Mitä tarkoittaa "confidential"?"

Äiti: "Confidential? Mitenkähän sen sanoisi? Luottamuksellinen?"

Essi: "Mutta mitä on luottamuksellinen?"

Äiti: "No esimerkiksi sitä, jos joku kertoo sinulle salaisuuden ja lupaat ehdottomasti, ettet kerro sitä kenellekään. Sellainen asia olisi luottamuksellinen."

Essi: "Entä, jos joku oppilas saa koulusta kirjekuoren, jossa lukee, että se on oppilaan vanhemmille ja lisäksi "private and confidential"?"

Äiti: "Yksityinen ja luottamuksellinen? Siinä kirjekuoressa on sisällä sitten varmaankin kirje, joka on tarkoitettu vain oppilaan vanhemmille?"

Essi: "Eikö kenellekään muulle?"

Äiti: "No ehkä oppilaalle ja perheenjäsenille ylipäätään. Mutta ei esimerkiksi oppilaan kavereille tai heidän vanhemmilleen."

Essi: "Mutta jos siinä kerran lukee "private and confidential" ja että se on tarkoitettu oppilaan vanhemmille, niin ei kai se oppilas sitä saisi itsekään katsoa? Kai siinä sitten lukisi vaikka "Feel free to open and read yourself!"?"

Pirkan Hölkän korvikkeeksi...

... on tänään kipitelty Dick Collins Firetrails, 50 mailia aikaan 9:12 ja risat. Kohtuullista =)

Alkumatkasta riesana olivat tämän kesän poikkeuksellisen kiukkuiset ampiaiset - ensimmäisen 15 kilometrin aikana onnistuin keräämään viisi pistoa. Matkanteko sujui kuitenkin nousujohteisesti ja puolimatkan jälkeen fiilis oli loppuun asti varsin hilpeä.

Sääukko hellitteli enemmän tai vähemmän täydellisellä juoksusäällä. Alkuviikon muutamat sadekuurot olivat sopivasti kastelleet polkuja, jotka eivät nyt askeltaessa pölynneet vietävästi. Aamulla startissa lämpötila oli 12 Celsiusasteen luokkaa ja päivän mittaan kipusi hippasen päälle kahdenkymmenen. Kirkas taivas ja upeat maisemat - enempää ei voi juoksija kaivata.

Kaksi viikkoa sitten sadan mailin kisan tahkonnut Dennis ilmaantui urheasti 60 kilometrin kohdalla seurakseni ja piti vauhtia yllä loppumatkan. Huikeaa pitkille matkoille omistautumista - tuohon on itselläni vielä tekemistä...

Seikkailut jatkuvat

Alkuviikko vierähtää vaihteeksi itärannikolla asiakkaan luona. Tämä päivä kului lähinnä paikan päälle siirtymiseen, ensin lento JFK:lle ja sieltä vinkeiden liikenneruuhkien kautta New Jerseyn Parsippanyyn.

Autovuokraamoon sisälle marssiessani huomioni kiinnittyi hupaisaan mainoskylttiin:

("Sinun ei tarvitse enää koskaan jättää jälkeesi leivänmuruja.") Olin hetken aikaa ymmälläni — luulin, että tarkoituksena on suitsia amerikkalaisia, jotka syövät tunnetusti kaiken aikaa ja joka paikassa, myös autossa. Ajattelin autovuokraamon kyllästyneen mobiilieväiden nauttimisesta jääneiden murusten siivoamiseen.

Mainoskampanjan tarkoitus oli kuitenkin hypettää autoihin tarjolla olevaa navigaattoria. Niinhän se menee — kun on kelvollinen GPS matkassa, ei tarvitse merkata paluureittiä leivänmuruilla. Viisautta!

Vähän epätoivoista olisi voinut ollakin toimia leivänmurumetodin varassa. New Yorkin teitä piiskanneet syyssateet olisivat luultavasti huuhdelleet reittimerkit viemäriin ennen huomista paluuta lentokentälle. Harmaiden pilvimassojen peittämän kaupungin iltaruuhkassa ei ollut erityistä glamouria:

Tutkivaa geologiaa

Eilisaamuna Essi ja Varpu singahtivat hereille "ennen aikojaan", joten päätimme ottaa tyttöjen kesken vähän erilaisen lähestymistavan viikonlopun laatuaika-aamuun. Pakkasimme aamupalan reppuun ja karautimme aamusumussa kylpevään Castle Rock State Parkiin. Ylhäällä vuoristossa oli varsin viileää, tuntui ihan oikeaoppiselta lokakuulta...

Itse Castle Rock ("Linnakivi") muodostuu muutamasta vaikuttavan kokoisesta kalliosaarekkeesta, joihin luonto on muovannut jokseenkin maailman parhaan temppuradan. Seikkailijat olivat ympäristöstä aivan innoissaan:

Kosteaan maahan ei ollut houkuttavaa istahtaa, mutta kallion kyljestä löytyi mukavan suojainen onkalo evästaukopaikaksi:

Aamupalan jälkeen vuorenvalloitus sai jatkua. Tyylikkäitä luolia ja tunneleita löytyi lisää tuon tuostakin:

Essillä oli jännittäville kivimuodostelmille syntyteoriakin valmiina: "Tälle paikalle on varmaan joskus satoja tai tuhansia vuosia sitten iskeytynyt meteoriitti, jonka mukana on tullut myös kivensyöjäeläimiä. Aikojen kuluessa ne kivensyöjät on sitten nuolleet näihin kallioihin näitä hienoja sileitä aukkoja, mutta ovat lopulta kuolleet sukupuuttoon."

Voimme ehkä pyytää asiantuntevaa oikaisua syntytarinaan Varpun kummitädiltä Hennalta?

Dallas-viikko pakettiin

Kuluneella viikolla työt kuljettivat vaihteen vuoksi kotikentältä Teksasiin. Dallasissa oli pienimuotoiset metallintyöstömessut, jonne pääsin myyntipäällikkömme Steven seuraksi potentiaalisia asiakkaita hauskuttamaan. Vieraiden kotiinviemisiksi syntyi mm. näitä jo entuudestaan tuttuja miniatyyriharrikoita - tällä kertaa tosin jätimme uskottavuuden nimissä äklöpinkit alumiinilevyt käyttämättä:

Matkailu avartaa monessakin mielessä. Tällä kertaa pääsin tutustumaan teksasilaiseen juoksukulttuuriin paitsi omien aamulenkkien muodossa, myös hotellihuoneen ikkunasta paikallisten aropupujen menoa seuraten. Joku poloinen oli löytänyt treenipaikakseen viereisen parkkihallin ylimmän kerroksen - autoja ei tuolla ollut ensimmäistäkään, joten avointa tilaa oli käytettäväksi yllin kyllin. Tuota tasannetta ukkoraasu sahasi sitten edestakaisin, niin monta kertaa, että katsoja väsyi laskemasta:

Voi huh sentään! Jos vuoristopolkuihin tottuneena ajatus vaikkapa urheilukentän tartanbaanan kiertämisestä tuntuu jokseenkin tappavan tylsältä, niin parkkihallin piippuhyllyn käyttö juoksumaastona vetää juoksijasisaren sanattomaksi. Sääliksi kävi kyseistä reippailijaa.

Dallasin ilmanala tähän aikaan vuodesta on "miellyttävän lämpöinen", tosin näyttelyhallin ylikierroksilla puhaltanut ilmastointi sai messustandeilla päivystäjät kaipailemaan vähintäänkin talvivaatteita ylle. Keskiviikkona illalliselta hotellille palatessamme ajauduimmekin mielenkiintoiseen säätila-aiheiseen keskusteluun:

S: "Onpa kivan lämmin ilta. Ilman kosteus on ihan eri luokkaa kuin Kaliforniassa, tuntuu ihan erilaiselta."

J: "Tuli juuri mieleeni muuan teksasinsuomalaisen ekspatriaatin blogi. Hän on asustellut Dallasissa nelisen vuotta, mutta muutti nyt alkukesästä takaisin Suomeen. Ennen paluumuuttoa hän listasi blogissaan asioita, joita tulee täältä varmasti jälkikäteen kaipaamaan ja yksi niistä oli nimenomaan Dallasin samettiset illat."

S: "Aivan loistava ilmaus! Tämä ilma on kyllä kieltämättä samettinen."

J: "Olen samaa mieltä. Hauska yhteensattuma olla itse samoilla paikoilla kuin blogin kirjoittaja ja ymmärtää, mitä joku tietty yksityiskohta tarkoitti."

S: "Onko hän blogissaan kertonut, miltä Suomen illat tuntuvat monen Dallasin vuoden jälkeen?"

J: "No eipä juuri. Sitä voi vain arvailla."

S: "Miltähän Suomen syyskuu voisikaan Dallasiin verrattuna tuntua? Hmmmm... Kenties veitseltä?"