Huonosti käyttäytyvät miehet

Iltapäivällä, kun menimme hakemaan Varpua preschoolista, oli kourallinen omakotialueen teinipoikia kokoontunut lähikadulle palloa potkimaan ja polkupyörillä temppuilemaan. Kadulla liikkuu autoja vain harvakseltaan, mutta ihan syystä kuitenkin ryhtyi Essi poikien paikkavalintaa kummeksumaan:

Essi: "Miksi nuo pojat tuossa autotiellä pallottelee ja pyöräilee? Eikö ne ymmärrä, että se on vaarallista? Siinähän voi jäädä auton alle."

Äiti: "Totta. En kyllä tiedä, miksi ne ovat tuohon tulleet pallojensa ja pyöriensä kanssa."

Essi: "Mä taidan tietää. Ehkä ne on juoneet liikaa alkoholia ja on nyt kovassa huumorintajussa ja luulee autotietä urheilukentäksi."

Keskittynyttä helinää

Essi nauttii täysin siemauksin viimeisistä lomaviikoistaan. Viime kouluvuoden ajalta kun on muistissa liiankin monta epäreilua aamua, jolloin itse piti lähteä kouluun, kun Varpu sai jäädä kotiin puuhailemaan omiaan... On siis vähintäänkin kohtuullista, että nyt saa vuorostaan Essi ottaa ilon irti huomion keskipisteenä olosta ja hallinnoida huonetta ja leluja ihan itsekseen, kun Varpu tahollaan aloittelee preschool-arkea.

Aamupäivät kuluvat hyväksi havaitun kaavan mukaan: kun aamupala on syöty ja Varpu saatu "pois häiritsemästä", otetaan esille laatikollinen legoja. Essi uppoutuu rakennuspuuhiin ihailtavalla antaumuksella ja helposti kuluu kaksi, kolmekin tuntia, ettei koko tytöstä kuulu äännähdystäkään, pelkkää legopalikoiden keskittynyttä helinää.

Eilen lähdimme iltapäiväksi pyörälenkille Central Parkiin ja kirjastoon. Varpun potentiaalisia epäreiluusraivareita silmällä pitäen muistutin Essiä siitä, ettei ehkä kannata päivän jälkeen kovin suurieleisesti retostella sillä, mitä Varpun preschoolissa olon aikana on tehty. Eilisillan ajan Essi malttoikin pitää suunsa varsin supussa ja mainitsi vain ohimennen, että "käytiin yhdessä puistossa ja syötiin samanlaisia lounaseväitä, mitä preschooliinkin oli laitettu". Tänä aamuna, kun Varpu oli intoa puhkuen lähdössä taas koulutielle, alkoi Essiä kuitenkin moinen ylipirteys nyppiä ja oli pakko vähän avautua:

Essi: "Varpu, arvaa mitä me eilen oikeasti tehtiin sillä aikaa, kun sä olit Appleseedissä?"

Varpu: "No mitä?"

Essi: "Mä sain pyöräillä koko matkan kirjastoon ja takaisin. Ja me käytiin matkan varrella paloaseman puistossakin."

Varpu: (jatkaa repun pakkaamista ilmeenkään värähtämättä) "Jaa."

Essi: "Ja mä sain kirjastossa valita ihan itse, mitä kirjoja lainataan."

Äiti: (mulkaisee Essiä vihaisesti) "Essi, hei..."

Essi: (virnistää) "Sitten me mentiin vielä vesileikkipuistoon ja oltiin siellä pitkän, pitkän aikaa."

Varpu: "Essi, kuule. Mulla on nyt kiire preschooliin, enkä mä millään ehtisi kuunnella sua. Sä voit tehdä täällä päivisin ihan mitä haluat, mutta mulla on kuitenkin Appleseedissä paljon hauskempaa."

Olosuhteista Suomi tunnetaan...

Tänään olimme Essin kanssa Santa Claran Central Parkissa, kun muuan paikallinen setä, aikansa jutusteluamme kuunneltuaan, tuli juttusille. Keskustelu kulki suunnilleen näin:

Setä: "Mitä kieltä te puhutte?"

Johanna: "Suomea."

Setä: "Kuulosti kyllä niin erikoiselta, etten olisi ikinä arvannut..."

Johanna: "Aivan. Aika pienen kansan kieli, jota varmaan aika harvoin täällä kuulee."

Setä: "Niin, ja sukulaiskieliäkin on aika vähän. Unkari, eikö niin? Ja joku kolmas taisi vielä olla, mutten nyt muista, mikä."

Johanna: "Viro?"

Setä: "Niin, niin. Sehän se olikin."

Johanna: (nyökyttelee ja hymyilee, ajattelee, että sattuipa harvinaisen hyvin asioista perillä oleva kaduntallaaja kohdalle)

Setä: "Kuule, voinko kysyä yhtä asiaa?"

Johanna: "Tottakai."

Setä: "Mietin, että onkohan se totta, mitä kerran Suomessa käynyt tuttavani kertoi... Hän sanoi, että siellä on kuulemma sellainen järjestelmä, että koska talvet ovat niin kylmiä ja pitkiä ja pimeitä, kustantaa valtio säännöllisin väliajoin jokaiselle asukkaalle loman jossakin lämpimässä maassa."

Johanna: "???"

Setä: "Kyllä se ihan järkevältä kuulosti. Asukkaista tulee varmasti sairaita ja masentuneita, jos ei muutaman vuoden välein pääse kunnolla aurinkoon."

Asteittain arkeen

Tänään oli paitsi Jussin ensimmäinen loman jälkeinen työpäivä, myös Varpun ensimmäinen päivä uudessa preschoolissa, Appleseedissä. Tätä aamua olikin jo hartaudella odotettu (siis Varpun osalta), viime viikkoina on tuskin ollut sellaista päivää, jolloin ei olisi tiedusteltu, montako yötä pitää vielä nukkua ennen kuin pääsee Appleseediin =)

Aamulla tyttö olikin tikkana pystyssä ennen kellonsoittoa ja aamupalan malttoi juuri ja juuri syödä ennen koululle kiiruhtamista. Yhtään ei tuntunut harmittavan, että isosiskon loma jatkuu vielä kaksi viikkoa. Perillä Appleseedissä etsittiin oikea luokkahuone ja ison tytön elkein purki Varpu repusta tavarat paikoilleen lokeroon ja vaihtoi jalkaan upouudet sisäkengät. Luokasta tuntui heti löytyvän mieleistä leikkiseuraa, joten äiti sai varsin nopeasti osakseen huolettoman heippahein ja Varpu aloitti ensimmäisen preschool-päivänsä kuin olisi ikänsä samassa paikassa ollut.

Iltapäivällä, kun menimme Essin kanssa Varpua hakemaan, oli vastassa iloinen tyttö, joka huikkasi opettajalle luontevan "Bye, bye! See you tomorrow":n ja alkoi sitten tauottoman puheenpulputuksen päivän tapahtumista. Oli kuulemma saanut kaksi uutta ystävää, joista toisella oli vihreä paita ja toisella sininen. Oli luettu kirjoja, joista toisessa oli kerrottu junista, toisessa vaahtokarkkeja syövästä tytöstä. Opettaja oli kysynyt Varpulta kuinka vanha tämä on ja Varpu oli kertonut olevansa neljä ja että Essi on kuusivuotias. Ja eväitä on huomenna syytä laittaa enemmän, ettei jää nälkä, niin kuin tänään.

Kotiin päästyä oli aika olla luvan kanssa väsynyt ja purkaa vähän paineita "sisarusrakkauden" muodossa:

Varpu: "Arvaa mitä, Essi? Mä menenkin huomenna taas Appleseediin ja sä jäät tänne ihan yksin."

Essi: "Mutta mullapa onkin kesälomaa vielä kaksi viikkoa."

Varpu: "Mutta sä jäät tänne yksin. Mulla onkin Appleseedissä monta kaveria."

Essi: "Mutta sitten kun mä menen kouluun, niin mun luokalla on ainakin 20 oppilasta ja ne on kaikki mun kavereita."

Varpu: "Mulla Appleseedissä on kuitenkin enemmän."

Essi: "Mutta meidän koko koulussa on yli 600 oppilasta ja siinä on varmasti enemmän kavereita kuin sulla Appleseedissä."

Varpu: "Äitiiiiii! Essi kiusaa! Eikö varmasti olekin mulla Appleseedissä enemmän kuin 600 kaveria...?"

Ammattikirjallisuutta

Varpu: "Luetaanko tänään iltasaduksi se Miinan ja Manun ammattikirja? Mä tykkään siitä Karoliina Karhulasta, kun se on pullanpitkottaja."

Vineman 2010

Autoreissumme jatkui perjantaiaamuna Yuba Citystä Windsoriin, jonne saavuimme muutaman ylimääräisen mutkan jälkeen nipin napin aikataulussa. Tähtäimessä oli ehtiä kello 14 alkavaan infotilaisuuteen koskien lauantain triathlonkisaa, missä onnistuimmekin juuri ja juuri, tosin minuuttipeliksi meni. Harmillista sinänsä, että Napa Valleyn vuorimaisemille ja mittaville viiniviljelmäseuduille ei tehnyt oikeutta kiireen kanssa läpiajo.

Kisakeskuksen tiedotustilaisuus onnistui — valitettavaa kyllä — murentamaan seuraavan päivän juoksumotivaation melko tehokkaasti. Triathlonkisojen keltanokkana en ole koskaan tullut perehtyneeksi täkäläisen lajiliiton perin tarkkoihin sääntöihin, jotka sanalla sanoen tekivät hommasta varsin hankalan tuntuista. Ranteisiin ja nilkkoihin ilmaantuvia merkkausremmejä tuntui riittävän enemmän kuin kotitarpeiksi ja mp3-soittimeen varta vasten ladattu mielekäs kokoelma valui yhdeltä istumalta hukkaan, kun audiovermeiden käyttö ilmoitettiin ehdottomasti kielletyksi. Lauantai-iltapäiväksi luvattu 30 asteen helle lupasi työlästä taivalta sekin. Puhumattakaan itse juoksureitistä, joka paljastui kaikkea muuta kuin mielenkiintoiseksi: neljästä suorasta pätkästä muodostuva seitsemän kilometrin mittainen asfalttipätkä juostaisiin kolme kertaa edestakaisin. Huh, huh!

Vaan eipä parane valittaen, oma osuuteni viestijoukkueen jäsenenä kun oli kuitenkin varsin kevyt. Stevens Creek Striderseilta kun oli liikkeellä kahden kolmihenkisen joukkueen lisäksi neljä reipasta yksilösuorittajaa: Pat, Peggy, Penny ja Christina, jotka urakoivat koko komeuden ihan itse: 3,86 km avovedessä uiden, 180 km pyöräillen ja mukavaksi lopuksi 42,2 km juosten. Reippaita naisia!

Oman joukkueemme uimari Jan starttasi lauantaiaamuna taipaleelle kello 6:50. Siinä kohtaa me vielä tyytyväisinä käänsimme kylkeä hotellihuoneessa =) Noin 75 minuuttia myöhemmin, siirtyi "viestikapula" (nilkkaan tarranauhalla kiinnitettävä ajanottosiru) pyöräilyvastaavamme Miken hoteisiin ja me tahollamme vähitellen heräilimme, kokosimme kamppeemme ja lähdimme aamupäiväksi ihmettelemään Charles M. Schulz-museota, kuten jokaisen kunnon Santa Rosa-turistin kuuluukin. Puolen päivän tietämillä muu perhe lähti ajelemaan kohti kotia, itse jäin kyydistä Windsor High Schoolin kohdalla ja lähdin kiireettömästi palloilemaan kisakeskukselle. Mike oli arvioinut tulevansa vaihtoalueelle kolmen-neljän välillä, joten aikaa vaatteiden vaihtoon ja levottomien ajatusten vatvomiseen oli enemmän kuin tarpeeksi.

Alkuiltapäivästä seuraani liittyi polvipuoli Dennis, joka juoksukiellosta huolimatta oli ajanut paikalle koko 180 kilometrin matkan ollakseen "hengessä mukana". Loppu odotteluaika kuluikin niitä näitä jutustellessa yllättävän nopeasti ja ennen kuin ehdimme edes olla varuillamme, porhalsi horisontista vaihtoalueelle aika-arvionsa reilusti alittanut Mike. Ajanottosiru vaihtui miltei lennossa nilkasta toiseen ja sitten menoksi!

Ilma oli paahtavan kuuma, mutta huoltopisteillä oli onneksi puutarhaletkuilla varustautuneita vapaaehtoisia, jotka tarjosivat autuaallista viilennystä juoksijoiden menon vauhdittamiseksi. Reitti kaikessa yksinkertaisuudessaan ei päässyt sittenkään kyllästyttämään vaikka samat maisemat ohitettiinkin kuudesti, tien vartta kun koristivat vuoroin viiniviljelmät, vuoroin massiiviset maatilat eläinaitauksineen. Yleisöä oli reitin varrella niin ikään melko runsaasti, joten tunnelma oli korkealla. Striders-toverien huikea hengennostatus vauhditti menoa kivasti, eikä mp3-soittimen puuttumista lopulta muistanut harmitella lainkaan. Ensimmäiset kaksi kierrosta sujuivat melko tasaista vauhtia, noin 1:10 kumpikin, mutta viimeisellä kierroksella vauhti hiipui jonkin verran. Loppuaika 3:33 jäi aika runsaasti omasta ennätyksestä, mutta toi joukkueelle kelpo kokonaisajan 11:43:46, jolla saavutimme mieliä lämmittävän kakkossijan yli 120-vuotiaiden sekajoukkueiden sarjassa. Ihan ok suoritus näin puolentoista viikon varoitusajalla tempaistuksi maratoniksi kuitenkin...

Illan hämärtyessä ja viiletessä tunnelma tiivistyi, kun aloimme odotella maaliin Stridersien teräsnaisia. Täysin ilman dramatiikkaa ei selvitty. Ensimmäisenä, ajassa 13:30 ja risat, maaliin kipitteli Penny (joka juhlisti tällä tempauksella viikon takaista 50-vuotispäiväänsä), virkeänä ja suoritukseensa perin tyytyväisenä. Vartin verran iloisesti jutusteltuaan hän kuitenkin tuli äkisti pahoinvoivaksi ja pyörtyi. Penny kuljetettiin ensiapuasemana toimivaan koulun liikuntasaliin, jossa vointi vähitellen koheni. Klassisen nestehukan asemesta diagnoosina oli kevyt hypotermia, ensihoitajien kuumemittari näytti ruumiinlämmöksi vaivaista 91 F:a (32,8 ℃). Huh, huh!

Vähän tätä myöhemmin maaliin saapui Pennyn kilpasisko Peggy, jonka maaliintuloa oli saapunut jännittämään koko joukko ystäviä ja sukulaisia. Riemu päämäärän saavuttamisesta koki kuitenkin valitettavan kolauksen, kun sankaritar sai kuulla ystävänsä heikosta tilasta =( Pat:in ja Christinan osalta lopputulos jäi harmittavasti "viittä vaille valmiiksi". Kilpailun sääntöjen mukaisesti reitti suljettaisiin kello 23 ja ne urheilijat, jotka eivät ehtineet lähteä viimeiselle juoksukierrokselleen kello 21:een mennessä, joutuivat keskeyttämään suorituksensa toisen juoksukierroksen loppuun. Pat ja Christina kotiutuivat kakkoskierrokseltaan vähän kello yhdeksän jälkeen, jolloin toimitsijoiden tuomio oli tyly: asiaa viimeiselle juoksukierrokselle ei enää ollut. Perin karvas takaisku vuoden mittaisen valmentautumisen ja varsinkin lähes viidentoista tunnin mittaisen urakoinnin jälkeen...

Varsin monenkirjava kilpailupäivä siis, tarjolla koko laaja tunneskaala itkusta nauruun. Vaikka tällä kertaa nautiskelin itse urheilusuoritusta vaatimattomasti vain yhden kolmanneksen verran, oli itse tapahtumassa mukanaolo kokemus vailla vertaa. Josko sitä itsekin 50-vuotissyntymäpäiväkseen hankkiutuisi sellaiseen kuntoon, että koko Ironman-matka luonnistuisi?

Siisti täytyy aina olla...

Essi: (rymistelee ovesta sisään) "Tää mekko täytyy nyt laittaa pyykkiin."

Äiti: (silmäilee sinisen mekon helmaa koristavia vaaleita tahroja siellä täällä) "A-aivan. Mitä siinä on, pihkaako?"

Essi: "No ei. Multa tuli äsken aivastus ja räkää roiskui yhdelle kivelle tossa pihassa. Mun piti sitten pyyhkiä se kivi mekon helmalla puhtaaksi, ei sitä räkäiseksi voinut jättää. Sehän olisi rikollista, eikö niin?"